Tärkeimpänä asiana mitä oon oivaltanut yksin matkustava naisena on se, että ihmisiin pitää luottaa.
" Älä luota kehenkään. " tai
" Kehenkään ei voi luottaa." ovat asioita mitä oon kuullut koko ajan. Mäkin alussa epäilin kaikkea ja kaikkia, mutta totuus on, että suurin osa ihmisistä haluaa mulle pelkkää hyvää. Kyllä tuntuu, että musta on pidetty niin hyvää huolta täällä pahamaineisessa Etelä-Amerikassa. Järkeä saa käyttää ja itsestään pitää vastuu ottaa, mutta apua voi myös ottaa vastaan. Ihmiset ihan oikeasti haluaa auttaa toista ihmistä. Tästä tulikin mieleeni Tommy Tabermanin runo " Ihminen tarvitsee ihmistä, ollakseen ihminen ihmiselle, ollakseen itse ihminen. " Paljon ihmistä, mutta totta se. Reissussa kun ei ole kosketusetäisyydella omiin ystäviinsä, hyvin nopeasti lähentyy uusien tuttavuuksien kanssa ja on tarve jakaa henkilökohtaisikin asioita.
Moni ihmettelee mulle ei pelkästään sitä miten matkustan yksin, vaan myös sitä miten pää kestää yksinäisyyden. Mä en ole koskaan ymmärtänyt sitä, koska mulle yksinolo on paitsi luonnollista myös parasta maailmassa. Sosiaalisena erakkona jaksan aina ihmetellä miten mulla onkaan niin ihania ystäviä, jotka ymmärtävät mun luontaisen tarpeen saada olla yksin. Mulla ei ole koskaan ollut varsinaisesti tarve olla ihmisten kanssa. Mulla oli jo eskaritodistuksessa maininta, että ihan normaali lapsi, leikkii paljon omissa oloissaan. Mä tykkään täälläkin leikkiä paljon omissa oloissani. Nyt, kun on tilaa hengittää ja kelailla omia juttua. Voi vaan kuunnella itseään. Ja musta tuntuukin, että ensimmäistä kertaa koko nuoressa elämässäni mä kuulen itseäsi. Mä olenkin aina sanonut ihmisille, että mä olen vahvimmillani, kun olen yksin ja täällä tämä yksinäisyys avaa ihan uusia ovia omaan itseensä.
Kuitenkin, tarvitsen ihmisiä. Olen saanut matkallani tutustua aivan uskottomiin ihmisiin ympäri maailmaa. Aivan mielettömiin. Sellaisiin, että kun ollaan tunnettu kaksi vuorokautta ja sitten nieleskellään kyyneleitä, kun lähdetään eri suuntiin. On ihanaa matkata hetki jonkun seurassa ja tehdä asioita yhdessä. Silti aina, kun tiet erkanevat ja jään yksin, hetken tuntuu tyhjältä. Mutta sitten se sieltä aina nostaa päätään, oma arosuteni.
Eniten mun hermoja on luonnollisesti kiristänyt nämä Latin American " aikakäsitykset" ja " aikataulut". Alun todellisten vaikeuksien jälkeen, oon oikeastaan tosi helpottunut, että kaikki on aina myöhässä. Mikään ei ole tai toimi ajallaan. Mä olen niin ylpeä, että kärsivällisyyteni on neljässä kuukaudessa kehittynyt huimasti. Aiemmin, in my real life, niin kuin mä sitä kutsun, katsoin kelloa minuutin välein ja mulla piti aina olla tiedossa tarkka aika. Mieluiten teksitv:stä katsottuna. Täällä en omista kelloa, enkä useinkaan tiedä mikä päivä on. Facebookista näen, kun on kaikilla perjantaipäivitykset ja siitä saan vähän vihiä. Ainoat kellonajat ja päivät mitkä mulla on tarkasti mielessä, ovat lentopäivät. Mä oon miettinyt, että mitä ihminen tarvitsee oikeasti rentoutuakseen. Varsinkin viime vuosi, kun säästin rahaa reissua varten ja asuin porukolla patjalla vanhassa huoneessani, olin koko ajan aivan hermoraunio. Räjähdysaltis ja hermostunut. En kestänyt mitään kritiikkiä ja napsahdin joka asiasta. Tämä stressitömyys on tehnyt tosi hyvää mulle. On ihanaa, kun ei ota oikeesti päähän mikään.
Käytännönasioista olen oppinut, että sukkia voi käyttää useamman päivän, hiuksia ei tarvitse pestä joka päivä, hoitoaine on ylellisyystuote, karvat ovat luonnollinen osa ihmistä, hyttyset ja muut hyönteiset ovat kusipäitä joka puolella, ruoka on hyvää jos se on ilmaista, vesipullo pitää olla aina mukana, yksi ateria päivässä riittää, tarpeen tullen pikkareita voi kääntää..., bolivialaiset yskänlääkket ovat niitä toimivimpia, kylmä suihku vilkastuttaa verenkiertoa, kylmä karaistaa, baariin voi lähteä viiden minuutin varoitusajalla, banaanit ovat maailman paras hedelmäkeksintö, politiikasta ei vaan kannata puhua, mun ei tarvitsisi näyttää Annoying Orange videoita kenellekään ja paljon paljon muuta.
Suosikkimaista kysyttäessä on todella vaikea vastata. Kaikki ovat olleet ainutlaatuisia omalla tavallaan. Ehkä vähiten olen lämmennyt Nicaragualle ja Bolivialle. Molemmissa maissa mulla on ollut kriisi, joten se saattaa vaikuttaa asiaan. Ehdottomasti eniten oon tykännyt Argentiinasta, Perusta, Chilestä, Honduraksesta ja Belizesta.
|
Sitten mentiin Floreksessa Guatemalassa, likkojen kanssa vähän menossa humpalle. |
|
Roatan Bay Islands Honduras.
|
|
Honduras ja edellisillan karaoken jälkeinen morkkis. |
|
Haluaako joku koittaa arvata? Ei tässä sentään ihan yksin olla koko aikaa oltu. ;) |
|
Nicaragua. En poseeraa tässä kuvassa. |
|
Costa Rica lähtöpäivä. Hymyssä suin Miamiin. Adios Central America! |
|
I´m in Miami just so you know. |
|
Eka aamu Ecuadorissa. How little did I know. |
|
Ensimmäinen superflunssa Montanitassa Ecuadorissa kesäkuussa. Luulin sen olevan malariaa. |
|
Ecuador. Matka Quitosta Banokseen silloin, kun alle 15 tunnin bussimatka on lyhyt matka. |
|
Perussa yöllistä odottelua bussiasemalla. |
|
Machu Picchu Peru. |
|
Vähän väsynyt tyyppi matkalla Perussa Nazcasta Cuscoon. |
|
Yksi aamu heräsin ja tukka oli tuollainen. La Paz Bolivia. |
|
La Paz Bolivia. Going to Santiago Chile. Oh yeah. |
|
Bolivian kurjuuden jälkeinen huipentuma Santiagossa Chilessä. Oma jääkaappi. |
|
Santiago Chile. Kansallismuseo. ( super boring ) hyvä paikka kuvata itseään historiallisista peileistä. |
|
Chile-Argentiina bussimatka silloin, kun matkan pituudella ei ole enää väliä. |
|
Buenos Aires ja niin kuuma suihku, että asetin itselleni käyttökiellon alkoholin vaikutuksen alaisena. |
|
Vierii kyynel, vierii toinen...
|
Tottelen kaikenlaisia nimiä. Suosikkini on kuitenkin Marty.
Sinne ne nyt jäivät, Amerikat. Tyynenmeren taakse, kauas. Aivan uskomattoman hyvää aikaa tuli vietettyä neljä kuukautta. Espanjaa en hablaa vielä(kään) sujuvasti ( eli mitenkään) ja nyt olen ihan sekaisin, kun siirryin tänne ranskankieliselle vyöhykkeelle. Aloitin tämän kirjoittamisen Chilessä ja eilen illalla saavuin vihdoin ja viimein Polynesiaan Tahitille. Tie tänne oli pitkä ja kivinen, mutta jessus siunaa, sen arvoinen. Mulla on vielä aika paljon kerrottavaa Buenos Airesista ja Santiagosta mutta tuntuu, että vuorokauden tunnit eivät riitä aina kirjoittamiseen. Kiitos kuitenkin kaikista vihaisista sähköposteita, että pitäisi kirjoittaa useammin. Mä tiedän, mä tiedän. :)
Ihanaa loppuviikkoa kaikille ja anteeksi, että oon Tahitilla
Mari xx