Sivu on muuttanut uuteen osoitteeseen

Quarter-life Crisis

sunnuntai 27. toukokuuta 2012

Miami Beach is where neon goes to die.


MIAMI.

En muista koska olisin ollut niin onnellinen kuin keskiviikkona, kun kone rullasi onnistuneesti MIA:n lentokentälle. Aurinko paistoi ulkona täydeltä terältä, vaikka San Josessa katsomani sääennuste oli luvannut sadetta ja ukkosta. Lentokentällä viranomaistoimitukset sujuivat hitaasti ja mulla kesti varmaan tunti päästä ulos. Olin tilannut Super shuttlen noutamaan mut kentältä ja mä olin ainoa kyytiläinen, joten pääsin myös nopeasti hotellille. Matkalla olin liimautuneena ikkunaan ja katselin haltioituneena aurinkoista Miamia, olin kuin 5-vuotias jouluaattona. Näytti Miami Vicelta. Mun kadulla oli molemmilla puolilla kauppoja ja mä kihisin innosta. Olin varannut kolmen tähden hotellin Beach Plazan South Beachilla Collins Avenuella. Hotellissa mut oltiin upgradettu sviittiin, mikä luonnollisesti tuntui mahtavalta torakoiden ja jääkylmien suihkujen jälkeen. Mulla oli jopa oma eteinen. Ja viisi pyyhettä.

Heitin kamat 180 senttisen king size sänkyni päälle ja lähdin saman tien ulos. Kello oli yli seitsemän illalla ja aurinkoi paistoi vielä. Mä olin niin onnellinen etten osaa kuvailla. Tuntui vaan niin hyvälle. Kiertelin kauppoja euforiassa. Kaduilla ihmiset olivat upeita. Aurinko laski yllättävän myöhään ja hämäryys kesti pitkään. Tuoksui makealle. Neonvalot syttyivät ja baarien lounget availivat oviaan ja pyyhkivät valkoisia nahkapenkkejään. Musiikki soi kovaa. Odotin näkeväni miehiä takatukissa ja kokovalkoisissa puvuissa, mutta siinä jouduin valitettavasti pettymään.

Mä menin syömään ensimmäiseen hyvältä ( ja suht edulliselta ) näyttävään ravintolaan, jossa mua palveli söötti 14-vuotiaan näköinen poika. Hän kehotti mua ehdottomasti kokeilemaan baarimikon tekemää mojitoa. Ja se oli paras mennessä, parempi kuin se Granadan. Ruokaa odotellessa juttelin jonkun valokuvaajan kanssa niitä näitä ja ihailin violettia taivasta. Illalla otin hyvällä omalla tunnolla pitkän ja kuuman suihkun, kunnon paineella.

Hotellissa oli ilmainen aamiainen klo 8.00-9.30 ja mä heräsin seitsemältä nälkäisenä. Aamiainen oli ihan hyvä ilmaiseksi. Huomasin illalla, että olin unohtanut adapterin Costa Ricaan ja ihan ekaksi täytyi hommata uusi. Mietin, että ostanko vaan uuden laturin tietokoneeseen ja lataan sen kautta muut vehkeet. Satoi kaatamalla ja kadut lainehti vedestä. Onneksi mulla on maailman parhaat sadevaatteet ja nappasin vaan kartan ja lähdin etsimään Apple Storea. Löysin sattumalta elektroniikkakaupan ja ostin sittenkin sen kansainvälisen adapterin. Ei tarvitse enää miettiä noita verkkovirtajuttuja. 

Kävelin Lincoln Roadia ja kävin joka kaupassa hypistelemässä. Tuntui ihan epätodelliselta miten paljon tuli vettä ja miten pimeää oli. Ketään muita ei ollutkaan liikenteessä kuin mä, riemuidiootti hymy korvissa, verkkarit jalassa ja sadetakki päällä. Puolen päivän aikaan jouduin palaamaan hotellille, koska tuuli niin kovaa. Olen aina kuvitellut, että ihminen ei kaadu tuulessa. 156,5 senttinen kaatuu. Hurrikaanin iskiessä mulla ei olisi minkäänlaisia selviämismahdollisuuksia. 



Always. Cheers!
A proper bathroom.


Sade lakkasi iltapäivään mennessä ja aurinkokin alkoi pikkuhiljaa näyttäytyä. Mä pääsin taas liikkumaan vapaasti. Kadut oli täynnä roskia ja palmunoksia tuulen jäljiltä. Mulla oli ihan oikeita asioita hoidettavana ja sain onneksi melkein kaikki hoidettua. Ainoastaan ebookin osto jäi, kun niitä ei löytynyt koko South Beachista. Kaikkein tärkein hoidettava asia oli korvatulppien osto. Mun kunnon tulpat loppui jo Hondurasissa, ja sen jälkeen olenkin nukkunut huonosti. Löysin lopulta yhdet kumiset Leonesta, mutta niistä tuli korvat kipeiksi. Yritin metsästää perustulppia joka apteekista ja marketista mitkä näin Väli-Amerikassa. Lopputuloksena, olen ostanut neljä pakettia kortsuja ja kaksi pakettia tamponeita. Ne paketit näyttää ihan samalta kaikki! Nyt löysin ja ostin heti 70 paria varastoon.

Sain myös uuteen puhelimeen sim-kortin ja täydensin lääkevarannot. Piti myös löytää vähän lämpimiäkin vaatteita Etelä-Amerikan talveen ja sepäs olikin haasteellista Miamissa toukokuussa. Löysin onneksi jotakin. En kuitenkaan raaski lähettää kesävaatteita vielä porukoille Suomeen. Miamin alkuhuuma saattoi hieman laskea, kun laajensin reviiriäni. Isojen pääkatujen takana ei ollutkaan yhtään mitään. Mähän olin vaan ja ainoastaan South Beachilla, enkä osaa sanoa Miamin kaupungista mitään. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että Miami käsitetään nimenomaan Miami Beachina. Jos näin on, en jaksaisi olla siellä yli viikkoa. Ensiksikin, ihan liian ylihinnoiteltua kaikki. Manikyyri ja pedikyyri maksoi $40, kun se on normaalisti noin $25. Ruoka oli periaatteessa ihan normihinnoissa mutta se ei ollut erityisen hyvää missään. Paras ateria minkä söin oli Miamin lentokentän Sushi ravintolassa, jossa söin kana-äyriäisnuudelit. Äyriäiset maistui järvivedelle ja mudalle. Muutenkin tuntui, että kaikki maksoi paljon enemmän kuin Jenkeissä yleensä ja palvelu oli huonoa. Tai ei huonoa, mutta kyllästynyttä.  Onneksi en saanut vaihdettua lentoa ja pidennettyä aikaan niin kuin alunperin ajattelin. Mulle kolme päivää oli ihan riittävästi. Kävin ihan pikaisesti beachilla, mutta se ei näyttänyt miltään, mitä pelkäsinkin. Standardit nousi Belizen jälkeen. :) Jos olisin Miamissa pidempään, menisin ehdottomasti parin päivän retkelle Bahamalle ja Key Westiin. Mutta olen kyllä sitä mieltä, että äiti ja iskä voisi jäädä eläkkeelle ja muuttaa talviksi Floridaan niin voisin aina vierailla. Siellä olikin paljon Eino Grönin näköisiä eläkepäivien viettäjiä ajelemassa golfkärryillä vitivalkoisissa tennareissaan ja tennissukissaan, jotka olivat vedetty polveen asti. Jotenkin kyllä näkisin faijankin siellä bongailemassa lintuja aamuauringossa, ruskettuneena ja ryppyisenä. ;)








Sovituskopissa...WTF? 

Toisena päivänä aurinko paistoi heti aamusta. Mä lähdin aikaisin liikkeelle, koska halusin kävellä vähän aikaa täysin vapaasti. Kaduilla vaeltaa uskomattomat määrät mustia, afroamerikkalaisia, hiiiitaaasti. Miehet ovat tiukassa lihassa ja sietääkin edetä hitaasti, että jokainen varmasti kiinnittää huomionsa. Naiset ovat upeita, eri kokoisia ja näköisiä ja mikä parasta; YLPEITÄ. Kaduilla olikin jatkuvasti soidinmenot käynnissä ja " human mating dance ", mistä olenkin puhunut monelle. Ensimmäisenä päivänä sitä oli ihan hauska seurata, mutta sitten olin jo sillein että voitteko liikkua nyt jumalauta?

Mullakin oli mielikuva itsestäni, kun olen Miamissa. Siinä mulla oli vihreä silkkinen mekko, isot kultaiset korvikset, suorat hiukset, meikki joka oikeasti on silmissä. Tuoksuisin puhtaalle ja mulla olisi täydelliset kynnet. Joisin jotain hyvää drinkkiä jollain terassilla ja pyytäisin tarjoilijaa ottamaan musta kuvan, jonka laittaisin Facebookiin. Todellisuudessa, perjantai-iltana, istuin alasti kylpyhuoneen lattialla syöden pringleseitä,  juoden jäävettä ja räkätin vahingoniloisesti mesessä kaverille, joka joutui odottamaan lentoaan Manilan kentällä yli yhdeksän tuntia. Ihana todellisuus. Ihanaa, kun ei tarvitse tehdä mitään tai mennä minnekään.

Nautin vain pitkistä kävelyistä ja omasta rauhasta. Latailin akkuja ja energioita. Ostin uuden pesusienen ja pienen vadelma-vaniljan tuoksuisen kylpyvaahdon. Pesin, kuorin, jynssäsin, sheivasin, läträsin naamioilla. Kaivoin naiseuteni esiin kesivän nahan ja sisäänkasvaneiden karvojen alta. Ostin uuden vartalosuihkeen ja suihkin itseni kiwin ja jonkin toisen trooppisen hedelmän  tuoksuiseksi ja menin nukkumaan isoon sänkyyn. Ocean drive oli suljettu liikenteeltä ja joka puolella oli pippalot menossa Memorial Dayn takia. Nyt mulla kuitenkin oli ne korvatulpat ja nukuin rauhassa koko yön. Aamulla heräsin horkassa, kun ilmastointi oli jumittunut kylmälle. Makoilin sängyllä pitkään peiton alla ja imin itseeni valoa verhon raosta. Ihana lauantai. Hyvä päivä jatkaa matkaa.



Happy feet on the Miami beach.

Laitteiston huolto. Tällä kertaa mikään ei lentänyt seinään.



Tässä ne nyt on.




This is just wrong.
Alkokin voisi vaihtaa nimensä " Rakastan viinaa ". Maybe not.
Six dogs? Really?

Laren purkka.

It wasn't THAT bad this time.

I´d never do that.
Ei tarvitse suuttua.

Drama Queen.






Aurinkoa ( ja nyt myös mulle, sillä täällä Ecuadorissa on kylmä ) :)


Mari

Tunnisteet: ,

lauantai 26. toukokuuta 2012

Pura Vida Costa Rica! Siempre!

Oon ollut reissussa pian kaksi kuukautta. Olen tullut elämässäni siihen pisteeseen, että alla olevan apinan näkeminen oli viime viikon isoin asia. Olen puhunut siitä kaikille ja kertonut miten harvinaista se on, että apina tulee viidakossa tuolla tavalla parin metrin päähän. Näin myös kaksi " tosi harvinaista " lintua, mutta niistä kun alan kertomaan, voin vaan tulkita kuulijan katseesta ettei niitäkään asia liiemmin kiinnosta :D Ei muakaan! 

Apinan kohtaaminen tapahtui Monteverden sademetsässä. Monteverde oli ensimmäinen kohteemme Costa Ricassa ja se olikin yksi mun lemppareista. Tosi pieni ja turistinen, mutta myös tosi paljon tekemistä. Mukavaa vaihtelua niille tulivuorille. Monteverde on pienen pieni kaupunki Puntarenaksessa. Tunnettu sademetsistään ja sadoista eläin -ja hyönteislajeistaan. Eeew... Niitä kyllä riittikin, mutta onneksi ei tällä kertaa huoneeseen asti. Oli sammakoita ja käärmeitä ja vaikka mitä. Myös harvinaisia perhosia. 

Mä päätin mun kolmen kaverin kanssa irroittautua tästä maailmasta ja osallistuttiin luontopolkukävelylle. Kaikki varmasti muistaa ala-asteelta miten booooring oli luontopolkukävely? Tämä on näköjään kansainvälistä, koska meitä oli kaksi Ausseista ja yksi Jenkeistä ja kaikki muisteltiin kauhulla niitä aikoja. No me päätettiin silti kokeilla. Olemmehan aikuisia, ja aikuisia kuuluu kiinnostaa tietyt asiat luonnossa. Erona perusluontopolkuun oli se, että se tapahtui kymmenien metrien korkeudessa riippusilloilla korkeimpienkin puidenlatvojen yllä. Hohhoijaa. Pysähdyttiin viiden askeleen välein, oltiin hiljaa ja seurattiin kun opas kuunteli jotain. Sitten mekin kuunneltiin. Joku lintu? Kolme tuntia. Se oli niin tylsää, että lopulta mä menin reippaasti etumatkaa. Nojailin sillankaiteeseen ja syljeskelin alas ja yritin kuunnella koska läsähtää lehdelle. Sitten yhtäkkiä siihen kaiteelle pomppasi se apina! Mä olin eka, että apua, pureeko se ja näkeekö muut. Muu ryhmä oli vielä kuuntelemassa linnunlaulua toisessa päässä siltaa ja mä tiesin, että kaikki ( varsinkin se ärsyttävä canadalainen luontotutkija, joka keskeyttää toisten puheen jatkuvasti ) haluaa nähdä tämän apinan, koska siitä on ollut puhetta koko tämän kierroksen ajan. Opas sanoi, ettei ne liiku koskaan yksin vaan aina laumassa ja siksi ne ei tule ihmisen lähelle ikinä. Yritin hiljaa huutaa niille ja huitoa, että se on täällä nytten sellanen apina. Se on yksin ja se on parin metrin päässä musta. Ryhmä ei kuullut. Kaikki polvihoisuissaan ja hellehatuissaan oli selkä muhun päin. Mä katsoin apinaa ja apina mua. Se rapsutteli itseään. Kysyin saanko ottaa kuvan. Se lähti tulemaan lähemmäs mua ja mä kävelin kauemmas muutaman askeleen. Sitten se pysähtyi ja alkoi kieppumaan hännällään vaijerissa. Show off ;) Sain pari hyvää kuvaa ennen kuin silta alkoi heilumaan, kun ryhmä lähti kävelemään. Apina pomppasi takaisin puuhun ja katosi.

" Mari you bored? "
" No, I just saw a howler monkey. It was only a few metres away."
" Bullshit. "



Mr. Monkey.

Kuva ei välitä miten ihmeellinen se oikeasti on. Tämän takia en ota maisemakuvia.
No vähän jesaria siihen niin kyllä se pari vuotta siinä pysyy...
Yritin ottaa itsestäni kuvaa, jossa välittyisi mun kiinnostus luontopolkua kohtaan. En saanut tarpeeksi hyvää, mutta onneksi löysin kuvan meidän Jerpasta, jonka ilme kertoo kaiken. Just noin paljon mua kiinnosti.


Kävelykierroksen jälkeen meidät vyötettiin erinäisillä hihnoilla ja iskettiin kypärät päähän ja hanskat käteen. Edessä oli 12 vaijerilaskua sademetsän yllä. Mä en todellakaan ole mikään adrealine junkie, mutta ajattelin nyt, että koska se Volcano boarding ei onnannu niin kokeillaan tätä sitten. Ensiksi harjoiteltiin pienessä vaijerissa, ja sitten matkustettiin hiihtohissillä viisitoista minuuttia ylös puiden päälle. Eka lasku oli 300 metriä ja mulla mielestäni tekniikka aika hyvin hallussa. Meillä oli kaksi ihanaa tyyppiä oppaina, toinen antoi vauhtia ja lähetti matkaan, ja toinen oli toisessa päässä ottamassa vastaan. Ensimmäinen lasku on kauhea. Piti olla selällään muna-asennossa, jalat koukossa vatsan päällä, kädet suorina. Vaijeri ritisi ja heilui, kun kiidin toiseen päähän. Pari laskua meni silmät kiinni ja toivoin vaan, että se olisi ohi. Laskut piteni yli 400 metrisiksi ja vauhti kiihtyi. Yhden kerran mun vauhti ei riittänyt ihan loppuun asti, vaan jouduin hinaamaan itseni toiseen päähän. Viimeinen lasku tehtiin yhdessä parin kanssa. Se oli yli 700 metriä ja meni kovaa. Se oli ensimmäinen ja viimeinen lasku, jossa vähän pystyin ihailla niitä maisemiakin. Kokonaisuudessaan päivä kesti viisi tuntia ja maksoi $90.

Muut meidän porukasta oli toisessa paikassa ja he olivat benji-hypänneet ja tehneet vaikka mitä villiä mistä katseltiin illalla iphoneista videoita. Mulle riitti seuraaviksi vuosiksi tuo zip lining vallan mainiosti. :)

Monteverdesta lähdettiin minibussilla ( joiden laatu vaan paranee Costa Ricassa ) pieneen satamaan, josta veneellä  La Fortunaan. La Fortunassa meidän ihana hotellimökkikylä sijaitsi viidentoista minuutin kävelymatkan päässä kaupungista, mikä ärsytti, koska sadekausi oli alkanut ja vettä tuli joka tapauksessa sen kävelyn aikana. Taxisysteemi toimi kuitenkin tosi hyvin ja matka suuntaansa maksoi $1, ei paha kun jakaa neljään osaan. Itse kaupungissa ei kyllä ollut mitään muuta kuin turisti-infoa ja turistikauppaa. Alueella on koskenlasku -ja kanoottimahdollisuudet, joten niitä siellä luonnollisesti kaupataan. Hintataso heti tosi korkea. Ihmiset puhuivat englantia ja palvelu sen myötä aika huonoa. Kaksi päivää meni kuitenkin kivasti. Meillä on ollut Meganin kanssa kuukauden ajan suihku ensimmäinen asia mikä tarkistetaan huoneessa. Ja täällä se oli outo, mutta maailman kuumin. Jopa vessan ovi meni kiinni. Kahdessa edellisessä ei mennyt. Otin pari päivää levon kannalta. Muut lähtivät kaupunkiin baariin, mutta minä menin yhdeksältä nukkumaan ja tungin korvatulpat niin syvälle, etten herännyt kun Megan ryömi takaisin aamuyöstä. Nukuin ensimmäisenä yönä yli kaksitoista tuntia. Vettä tuli kaatamalla ajoittain ja mökin peltikatto rikkoi se kuvitelman mikä mulla oli sateen kuuntelusta ja sen rauhoittavasta vaikutuksesta.



I love Pepsi too!

Streaming volcano, straight ahead!
To Miami she goes!

Noin minäkin parkkeeraisin.

Kantaisä.

Super hamburger.


Next stop San Jose.
Pakollinen kuva Paavista.
Oikea karkkikauppa San Josessa!

THANK YOU!!! 
San Josen iltapala.
Viimeisen aamun aamiainen yhdessä tyttöjen kanssa. Laughing & bitching <3
Yay for.. ;)

Matkaeväät Miamin lennolle. En kuitenkaan saanut ottaa koneeseen tuota lentokentältä ostamaani Pepsiä, olinhan saattanut virittää siihen pommin.
Viimeisenä iltana San Josessa menimme yhdessä illalliselle niin kalliiseen ravintolaan, että mä tilasin vaan hedelmälautasen jälkiruokaosastolta. Olin kyllä food jealous, kun katselin toisten mahtavia sea food annoksia, mutta he maksoivatkin niistä $40 plus yli $10 drinkit. Minä söin vesimelonia ja join mehua :D Oli hauska ja haikea ilta. Heitettiin heipat kadulla kavereille, joiden lennot lähti takaisin kotiin heti aamusta. Mentiin yhdelle vielä lokaalin kuppilaan, mutta ei jaksettu jatkaa yötä sen pidemmälle. Seuraava päivä oli tiistai ja mä lähdin Miamiin keskiviikkona. Mä ja aussit pyörittiin seuraava päivä kaupungilla ja oltiin tosi fiiliksissä seuraavista kohteistamme, vaikka tiemme eroavatkin nyt. Ollaan matkattu yhdessä kuukausi, joka on tuntunut vuodelta. Ollaan naurettu ( enimmäkseen naurettu ), itketty ja kirottu kaikki. Ja nautittu kaikesta lopulta täysin rinnoin. Matka oli kuitenki yksi antoisimmista koskaan ja olen oppinut itsestäni ihan hirveästi. Ja lopuksi toivon maailmanrauhaa...No ei vaan, on cliché, tiedän. Mun kaltaiselle lonely riderille teki todella hyvää olla ryhmässä ja oppia olemaan. Jakamaan ja tekemään päätöksiä yhdessä. Välillä tuntui tosi pahalta, mutta nyt oon tyytyväinen ja ehkä jopa ihan pikkaisen ylpeä, että kestin loppuun asti.

Keskiviikkona olin bookannut hotellista ihanan vanhan herran heittämään mut kentälle. En tiedä kuka hän oli mutta koska hän istui siellä aina, ajattelin kokeilla onneani. Tuli vielä halvemmaksi kuin taxi. Juteltiin matkalla espanjaksi, tai siltä musta ainakin ajoittain tuntui. San Josen lentokenttä oli supersiisti ja selkeä. Ainoa minkä unohdin oli $28 maastapoistumismaksu, mutta sen voi onneksi maksaa luottokortillakin. Sain pari tuntia hyvin kulumaan, vaikka ei siellä kauppoja ollut kuin muutama. Olin niin käsittämättömän täpinöissäni Miamista ja muutaman päivän normaalista elämästä. Englanninkielestä, tutusta ruoasta, asioiden hoitamisen mahdollisuudesta ja kaikesta.


Mutta nyt olen täpinöissäni eräästä toisesta paikasta, yes yes yes! :D




Ihanaa viikonloppua kaikille ja nauttikaa mökkeilystä!


xx Mari

Tunnisteet: