Going down´s never been better.

Sen yhden asian mikä La Pazissa kuuluu tehdä, olen tehnyt. Pyöräillyt Yungas Roadin. El Camino de la Muerten. The Death Roadin. Rakkaalla Maailman vaarallisimmalla tiellä on monta nimeä. Maailman vaarallisimmaksi se nimettiin 1995. Vuonna 2006 valmistui uusi tie ja vanha Yungas Road on jäänyt vähemmälle käytölle ainakin isojen ajoneuvojen suhteen.

Pyöräfirmaa valitessani päädyin Gravity Boliviaan. Sen perustaja, joku adrealiinijuoppo kiwi, aloitti ensimmäisenä Death Roadin pyöräilyt yli viisitoista vuotta sitten. Ajelu maksoi $110 ja  siihen sisältyi kaikki. Saatiin suklaata ja banaanejakin.

Varasin ajelun netistä ja sain kattavat ohjeistukset mitä tulee pukea päälle, koska aloitamme ajelun korkealta ja siellä pakkasta. Päällä pitää olla paljon kerroksia, joita voi sitten kuoria matkan varrella.

Viikkasin illalla tunnollisena toiselle sängylleni vaatteet valmiiksi odottamaan aamua. Ryhmän kanssa oli aamulla tapaaminen klo 7.30 toisella puolella kaupunkia ja  mä nousin aikaisin, kun en osanut arvioida taximatkaa. Aamulla ennen seitsemää kaupunki olikin aivan autio ja olin taas etuajassa notkumassa tapaamispaikalla. Kävin cafe con lechella ennen treffejä ja viimein, kun kello läheni puolta, alkoi muitakin tyyppejä hiipiä paikalle.

Meidän ryhmässä oli kaksitoista tyyppiä. Juuri sellaisia reippailijoita, joilla oli päällä tekniset urheiluvaatteet ja reipas mieli heti aamusta. Jollain oli omat kypärät ja siihen asennetut kamerat. He täyttivät omia vesipullojaan ja kyselivät mistä voisi ostaa Gatoradea. Mä olin päästä varpaisiin alpakanvillassa ja näytin nunnukalta. Joku tuli kysymään onko mulla mukana urheiluaurinkolasit? Urheiluaurinkolasit? Mä voin aika monesta asiasta tinkiä, mutta aurinkolasit ei kuulu niihin.

Pazista ajettiin minibussilla pyörät katolla tunnin verran ensimmäiseen etappiin. Siellä oli saman firman toinenkin ryhmä lähdössä vähän ennen meitä, ettei olla kaikki samaan aikaan ajamassa. Bussissa meille jaettiin ajohousut, ajotakki, kypärät, hanskat ja ajolasit, jos sellaisia mieli. Käytiin läpi pyöräilynetiikkaa (?), vähän Death Roadin historiaa, ja sääntöjä miten toimitaan ja sanotaan, jos lähdetään esimerkiksi ohittamaan.

" Kysymyksiä? "

"... Mun täytyis käydä pissalla...? "

Saniteettitiloja siellä ylhäällä ei ollut mutta siellä oli pieni tiilirakennus, jota naiset käyttävät. Siis käyvät sen talon takana. Mä vedin saamani varusteet päälle ja lähdin harppomaan kohti tiilirakennusta. Tänä aikana meille oli jaettu pyörät ja jokaiselle henkilökohtaisesti ohjeistettu miten toimivat jarrut ja vaihteet. Siinä vaiheessa, kun mä tulin takaisin, kaikki ajelivat iloisesti ympyrää pyörillään ja testailivat vaihteitaan. Tuli aika lähteä ja mä kysyin, että saisinko mäkin pyörän. Maassa makasi pieni pyörä, 157 senttiselle, niin kuin olin aiemmin ilmoittanut pituudekseni. Huijasin sentillä. Sitten lähdetään! Mä ajattelin, että no pyöräilyähän tämä vaan on ja hyppäsin pyöräni selkään. 

Ensimmäisten kilometrien aikana tuntui ihan hyvältä. Ajettiin uutta asfattitietä ja aurinko nousi vuorien takaa kirkkaana. Auringossa oli lämmin mutta heti varjoon ajettaessa tuntui jäätävä viima. Mulla oli ainakin riittävästi päällä. Pysähdyttiin melko nopeasti ensimmäiseen pysähdyspaikkaan, jossa katselimme rotkoon pudonnutta bussia ja henkilöautoa. Mä en edes kerennyt kunnolla nousta pyörän selästä, kun matka jo jatkui.

Asfattiosuus meni ihan mukavasti. Nousimme bussin kyydissä kahdeksan kilometrin ylämäkiosuuden ja nopeasti sen jälkeen käännyimme oikealle ja näin meidät toivotettiin tervetulleeksi Yungas Roadille, maailman vaarallisimmalle tielle.

Kertasimme ringissä ajo-ohjeet ja etiikat. Kiristimme kypärät päähän ja otimme hörpyt vedellä laimennettua kirkasta viinaa. Takaisin pyörän selkään ja let´s go!

Tästä lähtee!

 Olimme tähän mennessä laskeutuneet sen verran, että ilma oli lämmenyt sellaiseksi, että ajotakin saattoi ottaa jo pois. Lähdimme matkaan ja alku vaikuttikin ihan hyvältä, tie oli tavallisen leveä ja maisemat aivan uskomattomia. Olimme melkein pilvien korkeudella. Taivas oli sininen ja tuntui kuin olisi ensimmäinen kuulas syysaamu. Sellainen, kun huomaa ensimmäistä kertaa, että oja on jäässä.

Pysähdyimme pian taas katselemaan maisemia ja kuvaamaan. Paddy, Channing Tatumin näköinen irlantilainen ohjaajamme, tarinoi tien traagisesta historiasta. Tien vasen laita oli tasaisesti sammaltuneiden ristien aidoittama. Joillakin risteillä oli haalentuneita tekokukkia. Ristit ovat rotkoon pudonneiden muistoksi.

Alkupään leveähkö hiekkatie alkoi pikku hiljaa muuttumaan kapeaksi ja jyrkäksi kärrypoluksi. Pysähtelimme säännöllisesti ja mitä enemmän pysähdyimme, sitä vähemmän mä halusin jatkaa ajamista. Mua inhotti nostaa oma pyöräni maasta ja jatkaa polkemista. Tie oli kivinen ja pölyinen. Kuoppainen, ihan kuin talven jälkeen routiva mökkitie. Erona vieressä kuumottava satojen metrien pudotus. Tunsin, kuinka maastopyörä heiluu ja pomppii allani, enkä osaa kontrolloida sitä. Joukon viimeisenä ajava toinen ohjaaja Cesar varmisti, että kaikki pääsi sujuvasti eteenpäin. Mä pysäytin hänet ja pyysin näyttämään miten vaihteet toimii. 

Poljin alamäet molemmat kädet kevyesti jarruilla, koska vauhti tuntui muutenkin liian kovalta. En irrottanut katsettani hetkeksikään tiestä, sain keskittää täydet sielun ja ruumiin voimani tiellä pysymiseen. Kahdenkin sekunnin herpaantuminen voisi olla kohtalokas minunlaiselleni urheiluhullulle.

Paddy pysäytti meidät ja juotti meille kokista. Sitten hän näytti miten meidän tulee ajaa seuraavaan 90 asteen mutkaan, kuinka meidän tulee hallita keskivartalomme ja saada pyörämme kääntymään. Normaalisti en olisi kuullut sanaakaan mitä tämä Channing Tatum edessäni puhuu, vaan olisin keskittynyt ihan muihin asioihin hänessä. Mutta nyt oli oma henki kultani kyseessä. Nyt oli oltava tarkkana.

Lähdettiin jonossa alamäkeen, 4 sekunnin erolla toisiimme. Näin mutkan lähestyvän ja heikko sydämeni otti muutaman lisälyönnin varoittaakseen mua. Paddy huusi jonon edestä, että kuvittele, että sun navassa on laseri ja käännät sen laserin siihen suuntaan mihin haluat pyörän kääntyvän. Mä olin, että mitä vitt...? Viimeinen ajatukseni oli, että minä en vaan osaa käsitellä tätä pyörää. En tiedä mitä siinä tapahtui, todennäköisesti jarrutin molemmilla käsillä samaan aikaan. Yhtäkkiä totesin pyörän pysähtyneen kuin seinään ja tiesin kohta lentäväni tangon yli. Se on jännä se hetki, kun ymmärtää, että kohta sattuu. 

Lensin tangon yli ehkä pari metriä, ehkä enemmän, ehkä vähemmän. Ilmalennoltani mäsähdin polvilleni maahan, pyörä tuli päälle perässä. Nousin nopeasti pystyyn pyörän alta. Yleensä ensimmäinen reaktio, kun kaatuu on, että näkikö kukaan. Tiesin, että kaikki näki mutta nyt sillä ei ollut mitään väliä. Kyykistelin ja kävelin ympyrää varmistaakseni, että mitään ei mennyt rikki. Olin ottanut hetkeä aiemmin ajotakin pois ja totesin, että ihana kuoritakkini on ainakin rikki. 

Hetken päästä paikalle tuli kolme mun perässä pyöräilevää ja Cesar. Istuin maassa pyörän vieressä polviini nojaten. Sattui ja vitutti. Cesar kysyi sattuiko pahasti ja mitä kävi? " Mitä kävi? Ai mitä kävi? No mitäs luulet, minut on raahattu tänne Jumalan hylkäämälle tielle ajamaan rikkinäisellä pyörällä! Ja nyt mulla on polvet murtuneet ja takki on rikki...ja likainen!

Tiesin kyllä itsekin, että kaatumiseni oli kaikkein vähiten Cesarin syy ja pahoittelin, että taannuin 4-vuotiaan tasolle. Olisi tehnyt mieli vähän itkeä ja hakata nyrkillä maata. Tai saada edes syyttää jotain. Cesar auttoi mut ylös ja sanoi, että reaktioni on ihan normaali. Hän oli nostamassa mun pyörää bussin katolle, että voisin matkustaa loppun matkaa bussissa. Mä hieroin polviani ja päätin, että mä poljen tämän tien loppuun, kun olen aloittanutkin. Ryssin pelon takia Nicaraguan tulivuorihomman ja mä pyöräilen tämän tien vaikka polvet kainalossa.

Muu ryhmä odotti parin sadan metrin päässä. Paddy vaati saada tutkia polveni ennen kuin jatketaan. Sanoin dramaattisesti olevani ihan kunnossa, eikä polvia tarvitse tutkia, koska en ole ajanut säärikarvoja ties koska viimeksi  mulla on kolmet housut päällekkäin, eikä vertakaan juuri tule.

Tie kapeni entisestään. Ajoin hiljaa muiden perässä Cesarin kanssa ja katsoin kuinka metrin päästä renkaastani alkoi 600 metrin pudotus suoraan alas. En rentoutunut missään vaiheessa Death Roadia. En nauttinut maisemista muuta kuin silloin, kun pyöräni makasi käyttämättömänä maassa. Tiellä oli välillä lammikoita ja pieniä vesiputouksia. Sotkin ne läpi naama näkkärillä ja viiltävä kipu vihloi joka kerta, kun suoristin polvet.

 Ilma muuttui radikaalisti mitä lähemmäksi loppua tultiin. Ajelu päättyy Amazoniin ja jossain vaiheessa vastaan tuli lämpöaalto. Kuumuus. Tropiikin ötökät. Jos en olisi tuntenut niin kovaa kipua, olisin nauttinut kuumuudesta pitkästä aikaa. Nyt olin suu täynnä hiekkapölyä ja valmiina heittämään pyörän alas rotkoon. Lopuksi tie leveni taas hieman ja jyrkät rotkot näyttivät olevan takana päin. 

64 kilometriä. Tekisinkö uudestaan? En missään nimessä. 

Suosittelenko? Ehdottomasti! Uskoisin, että Death Road on todella easy varsinkin maastopyöräilijöille. Jos on yhtään kokemusta taustalla miten sitä pyörää käsitellään, niin ei pitäisi olla mitään ongelmaa. Jo itse ympäröivät maisemat ovat riskin arvoisia, no ei ehkä riskin, mutta ya know what I mean. :) Mä en vain itse nauti näistä adrealiinijutuista ja olen päättänyt nyt ainakin hetkeksi antaa niiden olla. Olen kuitenkin tyytyväinen etten jättänyt kesken ja sain alhaalla Paddyn sympatian lisäksi t-paidan " The World´s Most Dangerous Road, Going down´s never been better. "ja oluen.


Ajelun päätteeksi menimme syömään vapaaehtoisvoimin toiminnassa olevaan eläinten turvakotiin. Meille oli katettu pastalounas pieneen ravintolaan, jonka muovikatolla apinat juoksivat edes takas. Turvakotiin pelastetaan eläimiä markkinoilta, ravintoloista, eläinsairaaloista. Mistä vain, missä onneton pikku nelijalkainen on kaltoin kohdeltu. Alueella ei ole aitoja, joten eläimet saavat halutessaan palata juurilleen villiin luontoon. Yleensä kuitenkin säännöllinen ruoka ja ihmisen tuoma turva saa ne jäämään  turvakotiin loppuelämäkseen.

Turvakoti on viidakon sydämessä pienen puron rannalla. Siellä tallusteli vastaan kaikenlaisia ihania eläimiä. Oli paljon papukaijoja, muutama peruskoira, kaksi karhua ( ne eivät kävelleet vastaan ) wild catseja, kolmenlaisia apinoita ja sitten sellainen näätämäinen eläin, jolla oli pitkä kuono. Se oli ihana! Mä istuin kivisillä portailla ja hieroin polviani kerjäten enemmän sympatiaa Paddylta. Sieltä se kulman takaa ilmestyi ja kiipesi suoraan mun syliin nukkumaan. Se tökki mua pitkällä kostealla kuonnollaan ja tuhisi. Nuori vapaaehtoistyttö sanoi, että se on tosi nynnykkä mutta se rakastaa raakoja kananmunia ja on agressiivinen niiden suhteen. Se luikkikin aika nopeasti pois mun sylistä, kun näki toisen vapaaehtoisen kantavan isoa kananmunakennoa.

Apinat pomppi olkapäille ja yksi otti mun ponnarin pois ja alkoi kädellään harjaamaan mun hiuksia. Mulle kerrottiin, että jotkut apinat ihastuvat joihinkin pyöräilyohjaajiin eikä siedä nähdä ihmisnaista miehensä lähellä. Ne voi käydä kimppuun ja repiä hiuksista. Täytyy olla tarkkana Paddyn suhteen, ehkä joku neiti-apinakin on nähnyt Dear Johnin.

Vanha viisas peruskoira.

Tämä! Mikähän tämä on?

Banaaneja mulle, banaaneja sulle!

Tulikohan nyt lähdettyä vähän liian itsevarmasti?

Mr. Parrot.

Baby monkey.

Evolution, my friend. <3

Vietettyämme muutaman tunnin turvakodissa oli aika palata Paziin. Mä olen löytänyt itsestäni sellaisen eläinihmisen, että olisin viihtynyt vauva-apina sylissäni nukkumassa vaikka kuinka kauan. Ne kietovat pitkän häntänsä kaulan ympärille ja nukkuu sylissä pää alaspäin. :`)

Pakkauduttiin kuitenkin bussiin ja lähdettiin takaisin ylös, kylmään vuoristoon. Meinasin saada sydänkohtauksen, kun tajusin, että niin tottakai, mehän mennään takaisin samaa reittiä kun mitä tultiin. En tiedä kumpi oli pahempi, pyöräillä Death Road vai mennä se minibussilla. Tunnelma bussissa tuntui olevan väsynyt mutta normaali, kukaan ei tuntunut välittävän, että ajetaan maailman vaarallisinta tietä. Tietä, jolla on ennen kuollut vuosittain 200-300 ihmistä. Kukaan muu kuin minä. Mulla kämmenet hikosivat. Ne olivat ehtineet mennä jo mustelmille. Istuin tuskaisena rotkon puolella ja yritin pitää silmiä kiinni. Mietin jääköhän pudotuksesta mitään jäljelle hammastunnistamista varten. Tie tuntui olevan loputon. Kuljettajan täytyy edetä rauhallisesti ja tiedostaa koko ajan sentilleen missä uloin rengas menee. Pysähdyimme pari kertaa väistämään toista autoa ja kerran tien kapeimmalla kohdalla. Kun avasi oven, oli alla pelkkä satojen metrien pudotus. Kapein kohta on pienen vesiputouksen alla. Vesipisarat tippuivat hypnoottisesti ikkunoihin ja mä luulin, että pyörryn. Kaikki kävivät vuorollaan kuvaamassa pudotusta. Mä istuin kalpeana ja jähmettyneenä penkilläni ja puristin sitä rystyset valkoisina.

Vihdoin kurvasimme vasemmalle ja nousimme uudelle tielle. Paddy nousi seisomaan etupenkiltä ja kiitti meitä hienosta päivästä luoden samalla mulle myötätuntoisen hymyn. Taputetaan vielä kuskille! Paddy, sankarini, toi mulle kaksi oranssia särkylääkettä ensihätään. Saavuin myöhään illalla hotellille. Raahauduin kaiteita pitkin ylös portaita. Jos nyt tänään ei tule kuumaa vettä mä hajoan. Hajoan, en kestä. Sain vaivalloisesti housut jalasta. Sinimustat polveni olivat turvonneet ja haavoilla mutta ei sen pahempaa. Suihku antoi mulle kuumaa vettä. Varmaan näki, että nyt ei voi rankaista enempää.


Mari xx


Ps. Paddy ei ole vielä kosinut ja polvet ovat nyt vihertävän kellertävät. I´ll be fine :D