Tunnisteet: Guatemala

Lähdettiin Caye Caulkeresta vesitaxilla Belize Cityyn puolenpäivän aikoihin. Belize Citystä en ole kuullut mitään hyvää ja paikallisetkin sanovat, että sieltä kannattaa lähteä mahdollisimman nopeasti pois. Ei ole maailman turvallisin paikka, eikä siellä ole mitään nähtävääkään. Saavuttiin satamaan 40 minuutin meriajelun jälkeen ja heti satama-alueen ulkopuolella olikin ihan eläintarha. Suosittelen hommaamaan kaikki kuljetukset etukäteen ennen kuin menee Belize Cityyn, koska siinä sataman ulkopuolella saattaa menettää omaisuutensa aika nopeasti. Meillä oli kuljetus suoraan yksityisshuttlella bussiasemalle, jossa kannattaa vain mahdollisimman matalla profiililla siirtyä bussiin. Matka bussiasemalla kulki kaupungin läpi ja kaupunki oli hirveä. Ahdistava ja likainen. Imppaavia ihmisiä, hökkeleitä ja köyhyyttä. Kun tultiin bussiasemalle, meidät ajettiin suoraan porttien eteen ja hätisteltiin suurimmat ihmisjoukot pois kimpustamme ja mentiin suoraan bussiin. Meidän rinkat heitettiin bussin takaosaan ja mä istuin vahdissa siellä takana. Ei sillä, että ne nyysittäisiin, vaan ettei ne tippuisi, koska ihmiset tulivat sisään bussiin myös takaovesta. Ja milloin mistäkin. Matkamme tässä ilmastoimattomassa paikallisbussissa kohti San Ingnaciota kesti reilu kolme tuntia. Bussi oli täynnä ja penkit olivat petroolin väristä tekonahkaa. Ensimmäisen tunnin jälkeen ihan mukavat istua, mutta pikku hiljaa alkoi paikat puutumaan ja liimautumaan kiinni penkkiin. Vieressäni istui koululainen, joka olisi kovasti halunnut jutella, mutta mä noudatin normaalia bussikaavaani ja tuijotin ulos ja kuuntelin musiikkia. Ihmiset eivät ole täällä hyökkääviä, ainoastaan kovaäänisiä ja kovia puhumaan. Juuri sellaisia mitä mä jaksan kuunnella kolme tuntia hikikarpalot otsalla, ilman vettä ja pissaa pidätellen. ;) Bussipysäkkejä ei ole, vaan kyytiin otetaan mistä vain ja kun haluaa jäädä pois kyydistä, pitää katsoa kuskia " sillä silmällä "Onneksi mun ei tarvinnut kokeilla tätä, koska mun vaativat silmäilyt belizelaiselle bussikuskille saattaa tulla hyvin helposti väärin ymmärretyiksi. Sotilaspukuun pukeutunut lipunmyyjä piti järjestystä bussissa ja katsoi ettei me tytöt tulla ahdistelluiksi. Bussi jätti meidät hiekkatien varteen ja hypättiin takaovesta ulos. Aurinko oli jo alkanut laskea.  Kerättiin rinkamme pölypilven alta maasta mihin lipunmyyjä oli ne heittänyt. Käveltiin pieni matka Trek Stop viidakkohotelliin vai miksiköhän tätä sanoisi... Ehkä enemmän tällainen mökkikylä. Meillä on omat pikkumökit ja vessat ovat compost toiletseja, eli ulkohuusseja. Suihkut ovat aurinkolämmitteistä sadevettä. Tosi kiva. Kotoisa ja idyllinen. Muille tää onkin ehkä enemmän eksoottinen kokemus, mutta mulle tää on mökkeilyä. Mökkeilyä hieman erilaisessa olosuhteessa. Illallinen ja aamiainen tilataan etukäteen haluttuun aikaan ja ei maksa juuri mitään. Ei se kyllä kovin erikoista ollutkaan. Ihanaa oli mennä nukkumaan illalla pieneen mökiin. Mökki on vaatimaton mutta kaikki löytyy mitä tarvitsee. Käytännössä kuitenkin siten, jos ei tarvitse juuri mitään. Mökki on tehty laudoista ja katto on peltiä. Hyttysverkko löytyy ikkunoista. Ulkoa kuului heinäsirkkojen sirkutus ja lintujen äänet. Tuuletinta ei tarvittu, kun täällä on viileämpää yöllä. Yöllä heräsin uskomattomiin luontoääniin! Luulen, että apina pudotteli jotain peltikatolle ja linnut rääkyi niin kuin lokit. San Ignacion alue on kuuluisa isoista luolistaan ja siellä voikin järjestää itsensä vaikka minkälaiselle järjestetylle luolakierrokselle. Luolat ovat valtavia ja kierrokset niissä vaativat ensiksi yli tunnin vaelluksen viidakossa ja itse luolissa liikuminen on vaativaa. Kierrokset kestävät koko päivän ja luolissa vietetään yli kuusikin tuntia. Siellä voi nähdä mayojen luurankoja ja rituaalipaikkoja. Mua ja muutamaa muuta ei luolat kiinnostaneet, joten me hommattiin meille oma kuski päiväksi, joka kuljettaisi meitä mielenkiintoisiin paikkoihin täällä lähistöllä.

Paikallisbussilla reilu kolme tuntia.

Aamuyöstä heräsin kylmyyteen, ihan niin kuin ensimmäisinä valoisina kesäöinä mökillä alkukesästä. Lakanat olivat kostuneet ja hetken oli ihan hiljaista. Heinäsirkatkin olivat menneet nukkumaan. Ihan kuin olisi mökillä. Sitten se apina alkoi pudotella niitä pähkinöitä. Lähdin käymään veskissä. Koikkelehdin otsalamppu tiukasti maata osoittaen, ilman kenkiä kivistä polkua ja mietin, että täytyy alkaa olemaan enemmän paljain varpain että jalkapohjat tottuisi. Vessassa tapasin vihreän sammakon ja lepakon. En tiedä kumpi on pahempi.

Mulla oli aamiainen varattuna klo 7.30 " Healthy Choice" sisälsi ison hedelmälautasen, siemeniä, yogurttia ja paahtoleipää. Oma oppaamme tuli hakemaan meitä laiskoja klo 9.00 ja lähdettiin hedelmämarkkinoiden kautta luolalle. Mä niin tykkään markkinoista täällä. Hedelmät ovat näteissä, suorissa riveissä ja eivät maksa käytännössä mitään. Minä, joka vihaan tinkaamista, olen oppinut tinkaamaan espanjaksi banaaneiden hinnan ihan pohjalukemiin ;) Käytiin vielä leipomossa hakemassa leipää ja hypättiin maasturiin ja ajeltiin kohti viidakkoa. Mä en ole kiinnostunut niistä luolista enkä ole koskaan nähnyt sellaista. Nyt kuitenkin menisimme yhtä katsomaan. Oppaamme Gliss, jota mä kutsuin mielummin Glossiksi, kertoi meille vuoden tarkkuudella Mayoista, rituaaleista ja Maya-kalentereista. Hän osasi kertoa kaiken Belizen historiasta, kielistä ( mitä täällä onkin hirveästi. Pääkieli on englanti, mutta jokaisella on myös vähintään yksi tai kaksi kieltä sen lisäksi. Yleisesti espanja, kreoli ja/tai jokin kolmesta alueen intiaanikielestä )

Mun kapasiteetti ei tänään ottanut vastaan informaatiota, vaan mä istuskelin auton takakonttiin viritetyllä istuimella ja kuuntelin Ismo Alankoa ja katselin maisemia. Ajoimme viidakkoon yli tunnin ja sinä aikana maisema kerkesi muuttumaan viidakosta mäntymetsään ja takaisin viidakkoon. Kuljimme pienen trekin vesiputoukselle. Muut menivät uimaan putoukseen, mutta mä jätin väliin, kun olin juuri aamulla lukenut sanomalehdestä ameeboista ja loisista. Gloss sanoi, että matoja nyt on kaikkialla. Mä en silti mennyt uimaan tällä kertaa. Ajelimme hetken luolalle ja olihan se sykähdyttävä. Iso luolansuu ja sisältä niin korkea. Tämä luola on ihan onneton luukku, eikä sillä ole mitään arvoa. Se on ollut Mayojen alamaailman jumalten alttari. Hieno luola. Sen enempää mielenkiintoni ei kuitenkaan herännyt. :)

Pian alkoi satamaan, sadekausi onkin ihan aluillaan jo Belizessä. Sadekausi kestää toukokuusta elokuulle ja syys-lokakuussa on hurrikaanikausi. Tänne ei käytännössä ole matkustusta kesän aikana, koska täällä sadekausi ei ole sadekuuro muutaman kerran päivässä, vaan vettä saattaa tulla läpi kesän yötä päivää. Sade tuntui niin kivalta pitkästä aikaa. Lämmin sade. Koko päivän olikin viidakossa leuto ilma, ei kuuma, mutta kostea kyllä sitäkin enemmän. Gloss heitti meidät takaisin mökkikylään viiden aikoihin ja mä olin tilannut sopivasti itselleni kookoskanaa ja vihanneksia. Ihanaa, lämmintä kunnon ruokaa. Kokki on selkeästi skarpannut ensimmäisen illallisen jälkeen. Aamulla klo 9 matka jatkuu Guatemalaan, jonka raja onkin ihan vieressä. Ilmasto muuttuu radikaalisti aika pienillä etäisyyksillä, nyt täällä on ollut mukavaa vajaata +30, mutta seuraavaan kohteeseen mentäessä nousee jo +39.

Päivän veski nro.1

Päivän veski nro. 2. Tämä oli parempi.

Ei se suosituin luokkaretkikohde.

Iso!

Yes, I was caving.

Luonnonpuiston vartiosto.

Warm rain.

Mun piti ottaa kuva täällä mökkikylässä asuvasta ihanasta yksisilmäisestä koirasta, Tarzanista <3 Täällä on lemmikoirat niin kilttejä ja leppoisia ( tämä kyllä kerjäsi ja me jaettiin pari kertaa mun ranskalaiset. Ei voi olla antamatta, kun toinen katsoo syvälle silmiin sillä yhdellä silmällään! ) Kamera oli aina sitten muualla, kun hengailtiin Tarzanin kanssa terasilla ranuja syöden.


Aurinkoa alkavaan viikkoon :)


Mari

Viimeinen puolituntinen veneellä San Pedrosta

Mentiin vielä samana iltana porukalla illalliselle. Täällä elämän ohjenuorana toimii " Go slow " ja tämä pätee myös ravintoloissa. Istuimme ulkona meren rannalla tähtitaivaan alla isossa pöydässä. Odotimme ruokiamme yli tunnin, koska ruoka valmistuu silloin kun on sen aika ;) Saimme rommia odotellessa ja lopulta saimme myös mahtavat sea foodimme. Saarella ruoka koostuu pääosin äyriäisistä. Kanaakin on saatavilla jos ei meren elävät maistu, mutta mulle maistuu. Olimme poikki koko porukka mutta sovittiin silti, että aamulla lähdetään koko päivän kestävälle snorklausmatkalle ja jokainen on pystyssä yhdeksän aikoihin. Kuuma suihku ja puhtaat lakanat tekivät tehtävänsä ainakin mulle...

Pääkatu

Aamulla oli jo polttavan kuuma. Lähdin etsimään sopivaa aamiaspaikkaa. Kulkiessani hiekkatietä jokainen vastaan tuleva tervehti (jokainen) Lapset pyöräilivät kouluun polvisukissaan ja mekoissaan. Eräs ekaluokkalainen tyttö meni pyörällä ohi, pysähtyi ja kääntyi ja pyöräili mun luokse ja kysyi mihin olen menossa. Kerroin, että haluaisin aamupalaa ja yritän löytää hyvän paikan. Hän sanoi tietävänsä yhden ja lähti näyttämään tietä. Hän kertoi, että oli vahingossa herännyt aamulla tuntia liian aikaisin ja tajunnut vasta koululla olevansa etuajassa. Hän toi mut lilan, kaksikerroksisen lautamajan eteen ja lähti ruokkimaan koiran ennen kouluun menoa. Ihmisiä istui terassilla, tuoksui kahvi ja vaahterasiirappi. Odotin sielläkin tilaustani hyvän aikaa, mutta aivan sama. Ei oo kiire. Sain vasta puristettua appelsiinimehua, joka oli niin tuoretta, että se melkein poltti suuta. Vitamiinien imeytymisen pystyi melkein kuulemaan. Hedelmälautaselta löytyi isoja paloja banaania, papayaa, ananasta ja vesimelonia. Maksoi noin kolme euroa. Saarella on muutama minimarket, josta voi ostaa ruokaa, mutta ei kannata. Ihania ravintoloita on vieri vieressä ja kunnon meri-illallinen maksaa noin 8 euroa. Annokset ovat valtavia. Litra vettää maksaa 0,70centtiä. Rommi on vielä halvempaa.

Meidän oli tarkoitus lähteä snorklaamaan kymmenen aikoihin, mutta täällä aikataulut ei ole niin justiinsa. Meidät jaettiin kolmeen veneeseen ja lähdettiin matkaan yhdentoista aikoihin. Olin valellut itseni aurinkorasvalla. Koko päivä Caribian merellä auringon alla saattaa johtaa pahoihin palovammoihin, ja mun kärtsänneet nivuset ei kestä enää sitä. Mähän en ole koskaan snorklannut ja meidän veneessä oli muutama muukin ekakertalainen. Me pyydettiin, että saataisko me varmuuden vuoksi pelastusliivit :D Ja saatiin. Kapteeni köytti liivin tiukasti rinnan alle. Meillä oli kolme kohdetta mihin mentäisiin. Ekana mentiin maailman toiseksi suurimmalle koralliriutalle. Siellä oli tarkoitus ensisijaisesti nähdä Manatee. Sinänsä vähän huono aloittaa tällaisesta kohteesta, koska nyt mikään ei tunnu kuulemma enää miltään. Joko mä en keskittynyt tai jotain, mutta multa meni täysin ohi mahdollinen opastus miten se homma toimii. Yhtäkkiä löysin itseni merestä, enkä edes tiennyt miten se suukapula asennetaan suuhun. No ei se onneksi ole kovin  haasteellista hommaa ja ei aikaakaan, kun pääsin nautiskelemaan vedenailaisesta elämästä. Mä yritin seurata muita, mutta merenkäynti oli aika kova ja mä en oo koskaan käyttänyt räpylöitä. Näin vaan kaikkien muiden päät, kun ne meni isossa parvessa rytmikkäästi eteenpäin ja mä menen siellä sivummalla omia teitäni. Se oli kyllä upeeta! Kirkasta vettä, aurinko säteilee, se koralliriutta itsessään oli uskomaton. Sovittiin kapteenin kanssa, että ei saa koskea, mutta kyllä mun niin teki mieli ;)

Uskomattomia värejä, kaloja, isoja kalaparvia, luolia. Ensimmäinen sukellus kesti tunnin ja mä palasin viimeisten joukossa laivalle. Yritin räpiköidä epätoivoisesti vasta-aallokkoon. Laivalla kaikki oikein kuhisi innosta, että kuka oli nähnyt Manateen ja kaikki olivat nähneet tämän nelimetrisen harvinaisuuden. Kaikki paitsi minä, joka olin innoissani uinnut Nemon näköisen pikkukalan perässä toiseen suuntaan :D



Toisella sukelluksella mentiin ruokkimaan haita ja sitten uimaan niiden sekaan. Mun mielestä ne eivät olleet oikeita haita ( valkohaita ) vaan ne oli jotain hampaattomia pikkuhaita. Niitä oli ihan hirveästi! Kun ui ja katseli merenpohjaa, näkyi vaan ympyrävarjo, minkä hait muodosti mun ympärille. Hyvä, että ne oli niitä vaarattomia! Kolmas kohde oli mun mielestä aika tylsä, kun katseltiin vain kaloja ( mä katselin muutaman jenkkipojan kiinteitä pakaroita.. ) Pitkän päivän jälkeen kapteeni laittoi purjeet ylös ja tarkoituksemme oli purjehtia takaisin saarelle. Reggae soi ja tarjolla oli rommiboolia koko porukalle. Meille tarjoltiin myös tuoreita hedelmiä. Aurinko alkoi hiljalleen laskea Caribian mereen ja meidän laivassa alkoi kekkerit. Rommia meni pullo toisen jälkeen. Mä istuin kapteenin kanssa veneen kannella ja juotiin boolia. Kapteeni, Vito nimeltään, on kuusikymppinen, auringossa ahavoitunut, sinisilmäinen Caribiano. Katseltiin auringonlaskua ja juteltiin miten erilaisia me ollaan. Juteltiin kaamoksesta, minuuttiaikataulusta, ihmisten kiireettömyydestä Caribialla, pimeydestä. Hän ei voinut ymmärtää miten me osataan mennä nukkumaan, jos on koko ajan pimeää. Tai miten me osataan herätä töihin, jos aurinko ei herätä. Hän sanoi, että täällä aurinko kertoo päivän rytmin. Sanoin, että meillä on herätyskellot ja hän pudisteli päätään ja pyöritteli silmiään. " Go slow "

Yes, I was snorkeling.

 Saavuttiin satamaan auringon vielä kelluessa meren päällä. Jatkettiin vedenjakalalle katsomaan auringonlaskua. Ostettiin pari ämpärillistä olutta ja istuskeltiin. Meitä oli meksikolainen, islantilainen, uusi-seelantilainen, kolme tanskalaista, kaksi aussia, kolme jenkkiä ja yksi josta ei ottanut selvää. Kenties hollantilainen. Täällä saarella asuu paljon koiria, ei kulkukoiria, vaan ihan lemmikkikoiria joilla on pannat kaulassa ja massut pullollaan. Nämä koirat ovat ulkoilmaravintoloissa, baareissa ja ihan joka paikassa. Ne tykkää rapsutuksista eikä kerjää. Rannalle, kun levittää vilttinsä ja jos selkänsä kääntää on siihen jo koira mennyt peseytymään ja tekemään pesää itselleen. Ihania. Mä en voi uskoa, että tällaista paikkaa edes on.


Illalla mentiin vielä vähän baariin, täällähän happy hour kestää mukavasti iltapäivästä keskiyöhön. Baareissa istutaan keinuissa ja juomat tulee kunnollisista paksuista laseista. Kahvi tarjoillaan eri pari sarjoista. Rommikolan saisi myös vaaleaan rommiin, mutta tuntuisi pyhäinhäväistykseltä alkaa nillittää jostain Bacardista tällaisessa paikassa. Ja sitä paitsi oon jo aika hyvin tottunut rommiin täällä. Osallistuin arpajaisiin, johon liittyi jotenkin kana, mutta en tiedä miten mulla meni. Lähdin aika ajoissa hotellille. Pitkä päivä auringossa uuvuttaa. Ennen nukkumaan menoa tarkastin, etten ollut palovammoilla ja ihme kyllä en ollut.

Aamulla menin samaan paikkaan kuin eilen hakemaan hedelmälautasen ja ihanan mehun. Tänään on viimeinen täysi päivä Caye Caulkaressa ennen huomista matkan jatkumista viidakkoon. Saan vielä nauttia merestä. Täällä ei ole varsinaista rantaa, mutta vedenjakalalla on baari ja betonivalleja missä maata. Oltiin siellä muutama tunti ja mä lähdin siitä pyykinpesuun. Olen odottanut koko viikon, että pääsen pesemään pyykkiä ja että saan puhtailta tuoksuvia vaatteita.

Pakkasin rinkan hyvissä ajoin ja se meni kiinni?! Oon kyllä jättänyt muutamia juttuja pois, mutta silti! Lähdemme huomenna klo 12 ja mä aion olla kärppänä pystyssä jo aamusta. Fiilistelen vielä hetken tätä epätodellista meininkiä täällä :)

Yläosa.

Alaosa.

Puhtaat vaatteet. Arjen pientä luksusta.

Rajanylitys tänne oli ehkä maailman iisein. Passi iskettiin leimattavaksi lankkulaiturilla, jonka lankkujen välistä kimmelsi meri. Tiskillä soi reggae ja vieressä oli baari, jossa oli happy hour. Belize on yllättänyt mut ihan täysin ja voin suositella enemmän kuin lämpimästi jokaiselle. Ehdottomana plussana vielä kaikelle on se, että täällä puhutaan englantia, täällä voi käyttää myös Yhdysvaltain dollareita ja ihmiset. Ne ihmiset. Nämä on näitä asioita mitä ei voi sanoin kuvailla, en mä ainakaan osaa. Belize  ei ole tunnettu turistimaa ja paikalliset puhuvatkin siitä Väli-Amerikan parhaana salaisuutena. Tulen tänne joskus takaisin ihan ehdottomasti.

Toivottavasti tekin pääsitte trooppiseen tunnelmaan siellä ja kun suljette silmänne, voitte suorastaan maistaa frozen margaritan huulillanne ja kuulla rätisevästä radiosta reggaeta...




xoxo Mari

Tunnisteet: Belize, Väli-Amerikka