Bye Bye Ecuador!

Ironisesti, matkustamisessa inhottavinta on se itse matkustaminen. Latinalaisen amerikan " aikataulut ", jotka ovat olemassa jokseenkin suuntaa antavina repii mun hermot aina, kun tiedän, että pitää matkustaa. Matkustaminen, vaikka vain pari sataa kilometriä, tarkoittaa täällä yhtä tai kahta täysinäistä matkapäivää. Kymmenen tuntia bussissa, saman verran odotusta. No ei nyt ihan :) En yleensä varaile hostelleja etukäteen, paitsi jos saavun perille pimeällä tai isoon kaupunkiin ylipäätään. Isoissa kaupungeissa yritän myös järkätä kyydin pisteestä A pisteeseen B etukäteen, jotta välttyisin niiltä hieman kuumottavilta keskusteluilta joita käyn kuskin kanssa lukitussa taxissa. Muutenkin, kun olen liikkeellä koko omaisuuden kanssa, haluan vain siirtyä mahdollisimman huomaamattomasti ja saada kamat hotellille. Quitossa ei kannata edes kävellä paria sataa metriä taxille, jos on täydessä latingissa. Pienemmissä mestoissa voi olla maalaisjärjen kera huoletta, jos pitää isin opit mielessä. Katso aina oikealle ja vasemmalle ennen kuin ylität tien, äläkä nouse vieraan miehen kyytiin.

Matkustin Montanitaan Banoksesta viime lauantaina. Ensiksi yhdeksän tuntia Banoksesta Guayaquiliin ja olin siellä yötä ensimmäisessä hostellissa minkä löysin. Kaupunki näytti paljon viihtyisämmältä kuin Quito, joten siitä olin helpottunut. Sieltä on toinen puoli kaupunkia käytännössä kitketty rikollisista ja ajettu sinne toiselle puolelle kaupunkia. Halusin kuitenkin jatkaa matkaani rannalle Montanitaan heti aamusta. Googlasin illalla bussiaikatauluja pienellä varauksella ja lähdin koittamaan onneani puolen päivän aikoihin. Eiköhän sinne joku bussi menisi. Tilasin respasta taxin ja paikalle saapuikin heti henkilöauto, joka ei ole taxi. Ecuadorissa on erityisen suositeltavaa käyttää virallista taxia ryöstöjen välttämiseksi. Heti, kun istuin autoon, alkoi taxikuski tenttaamaan mihin menen ja hoin vaan bussiasemaa ja Montanitaa. Hän intti, että tulee halvemmaksi mennä taxilla ja kun bussit ovat niin hirveän epämukavia. Aloin kaivaa sanakirjaa laukusta ja etsiä " Apua " espanjaksi ja mietin, että jos hyppään liikkuvasta autosta mikä olisi paras tapa laskeutua maahan. Se sijaan aloinkin teititellä kuskia ja lopulta näin bussiaseman. Selvästi päätökseeni tyytymätön taxikuski heitti mun rinkan maahan ja tuhisi jotain. Oh well.

Bussiasema oli moderni ostoskeskustyyppinen ratkaisu ja yllättävän selkeä. Mulla oli tunti aikaa ennen bussin lähtöä ( todellisuudessa puolitoista, koska lähtö viivästyi tietysti sen puoli tuntia ) Näin ison ruokakaupan ja könysin kamojeni kanssa siellä hyllyjen välissä fiiliksissä. Bussi oli täynnä gringoja surffilautoineen ja kolmen tunnin matkalla katsoimme espanjaksi dupattua kauhuleffaa. Nukuin matkan ja heräsin sopivasti, kun bussi vetäisi liinat kiinni ja turistmot ulos linjurista ja rannasta ja mojitoista nauttimaan. Kävelin ensimmäiseen hostelliin, josta sain kämäisen pienen huoneen, jossa oli suihkussa kuolleita torakoita.

Good morning Guayaquil!

Guayaquil. En halua enää kirjoittaa tän kaupungin nimeä.

$2 omena.

Täyskäri päiväntasaajalla. Ja katulampun loiste.

Montanita on pieni kylä Tyynenmeren rannalla ja kuulemani mukaan Ecuadorin paras surffispotti. Just sellainen pikkukylä mistä mä tykkään, voi kulkea paljain varpain ja juoda lähes ilmaista vesimelonimehua. Kylä koostuu lähinnä hostelleista ja baareista, mutta mä viihdyin. Ensimmäisen päivän iltana nautin pienen kulmabaarin happy hourin 2 for 1 tarjonnasta. Keskiyöllä ylitin kadun hostelliini todetakseni, että sen portti oli tiukasti lukossa ja sen näköistä, että siellä ei ole mun lisäkseni yhtään vierasta saatika henkilökuntaa. Ei ovikelloa eikä yhtään mitään. Hakkasin porttia ja lopulta päädyin kiipeämään sen yli huoneeseeni. Onneksi siellä oli sentään ilmastointi ja jopa niin tehokas, että nukuin fleece päällä yhteentoista asti. Aamulla yritin selittää alakerran baarimikolle ja hostellin omistajalle, etten ollut päässyt yöllä sisään, vaan jouduin kiipeämään portin yli. Näin ollen en koe olevani velvollinen maksamaan koko hintaa yöstä. Omistajalla oli juuri asennetut hammasraudat ja alaleuassa hampaita kasvoi sinne sun tänne, joten kommunikaatiomme ei johtanut muuta kuin siihen, että maksoin lopulta $5 enemmän kuin aiemmin oltiin sovittu. En osannut enkä jaksannut taistella oikeuksistani, vaan maksoin ja lähdin etsimään uutta yöpaikkaa. Löysinkin heti tosi kivan ( ja kalliin ) hostellin, josta sain kuitenkin oman huoneen omalla kylppärillä hintaa $20.

Kävin rannalla ja ilmoittauduin surffitunnille. Näin aallot, peruin osallistumiseni ja päätin sen sijaan vain olla ja nauttia kesästä nyt, kun sitä vielä on. Edessä ovat kovat ajat.

Montanitassa kekkerit jatkuvat läpi yön ja kaduilla hipit joraa rastat tulen loimussa heiluen. Mulla oli olo vähän voipunut ja  tungin tulppia korvakäytävät täyteen samalla kehitellen tekniikkaa, jossa vain ajatuksen voimalla poissuljen kaikki ylimääräiset äänet. Mulla on ollut kurkku kipeänä ajoittain jo melkein kolme viikkoa ja ilmastoidun bussiajelun jälkeen se on vain yltynyt. Yöllä heräsin kovaan korva - ja kurkkukipuun. Pyörin sängyssä vuoroin kylmissäni, vuoroin kuumissani. Katossa tuuletin polki laiskasti. Lakana ajoi peiton asian ja pyörin levottomasti valveunessa koko yön. Aamulla oli sellainen päänahkahiki, että aloin etsimään hoitohenkilökuntaa. Raahauduin viimeisin voimini apteekkiin ja onneksi tiskin takana nuori jannu näki heti mikä neitoa vaivaa. Hän kaivoi hyllyn alta neljä tablettia ja iski ne mun hikiseen, tärisevään käteeni.

Sydän hakaten kävelin takaisin hotellille ja google transleittasin tabujen takakannen ja sain ruutuun " kolmivaikutteinen, nopea apua, influenssa, oireet " Fantastic. Tabletti kirveli suussa ja tuntui syövyttävältä. Mietin pitäisikö se liuottaa veteen, mutta halusin sen kolmivaikutteisen nopean avun mahdollisimman pian. Eikä siinä mennyt varmaan kuin kaksi minuuttia, kun kurkkukipu alkoi hellittää ja pillillä imeminen helpottui huomattavasti. Voimat eivät silti riittäneet edes kevyeen kävelyyn, vaan makasin vain sängylläni kuunnellen musiikkia kadulta. Koko ajan joku tuntui laulavan Hotel Californiaa.

Sairasvuoteellani sain sentään hoidettua asiat kuntoon Perua varten. Etsin hostelli/hotelliratkaisua Limasta ja totesin, että kaupunki on yllättävän kallis. Sain kuitenkin huoneen hintaan $39 ja laitoin mailia saisinko lentokenttäkuljetuksen hotellille. Lento saapuu Limaan lauantai-iltanana puolen yön aikoihin ja jos mun kunto ei kohene siihen mennessä, en todellakaan ole kiinnostunut etsimään taxia yössä. Yllärikseni, sähköpostiini vastattiin ja vieläpä s-a-m-a-n-a päivänä?! Kyyti järjestyy. Ja hyvä niin. " Kuljettajamme odottaa sinua aulassa " Uskoisko? ;)

Yön päätin nukkua ilman tuuletinta ja pitkähihaista päällä. Voisin todeta, että yksi maailman epämiellyttävimmistä tunteista on olla huoneessa, jossa on arviolta +32 lämmintä ja itsellä vilunväristyksiä. Siihen alakerran keskiviikon karaokeilta ja humiseva pää. Nukahdin kuitenkin lääkkeen voimin kuunnellen Bob Marleyta. Aamulla raotin varovaisesti silmiäni ja olin melko optimistis-positiivisella mielellä terveydentilani suhteen. Lääkitys tuntui olevan kohdillaan mutta limaneritys nenästä oli vetäytynyt uuteen moodiin.

Pitkitin aikaani Montanitassa parilla päivällä, kun en viitsinyt lähteä puolikuntoisena tekemään 12 tunnin paluumatkaa Quitoon. Torstaina kunto oli kuitenkin sellainen, että kävin rannalla kääntymässä ja toteamassa, että en varsinaisesti ole menettänyt mitään. En siis oikeastaan tehnyt yhtään mitään tuottavaa neljään päivään. Tarkemmin sanottuna koko viikkoon. Olikin rentouttavaa vain olla, niistää, köllötellä riippumatossa, niistää ja kuunnella ulkoilmabaarien reggaekonsertteja. Sairaslomani aikana kuulin No woman no cry ja Is this loven tarpeeksi moneen kertaan yhdelle elämälle. No eihän niitä voi kuulla liikaa. ;)

Torstai-iltana reippailin bussiasemalle ja ostin lipun 5.45 bussiin Guayaquiliin. Aamulla olin asemalla passissa. Bussi lähti kuuden jälkeen kyydissään vain muutama väsynyt gringo. Sentään meitä armahdettiin, eikä näytetty aamuyön hämärässä yhtään Van Dammen leffaa, vaan saimme nukkua rauhassa kokonaiset kolme tuntia. Mäkin heräsin vasta, kun bussin nokka töksähti laituriin Guayaquilissa. Kello oli yhdeksän ja aloin metsästämään jatkoyhteyttä Quitoon. Ilman sen kummenpaa kusetusta sain melko nopeasti ostettua lipun suoralla yhteydellä. Minä käsitän suoran yhteyden yleensä hieman eri tavalla, kuin lipunmyyjä. Bussi "lähti" klo 9.30 ( eli klo 10 ) ja tältä 10 tunnin matkalta ei puuttunut Van Dammea. Tällä kertaa näin myös kaksi Too fast, Too Furiosia. Espanjaksi tottakai. Säännöstelin ipodin käyttöä ettei akku lopu, ja jaksotin matkani nukkumiseen ja musiikkiin.

Bussihan hajosi matkan aikana neljä kertaa. Yhdellä pysähdyksellä kävin ilmoittamassa selkeästi kuskille, että mä käyn nyt tuolla veskissä ja näytin vessaa. Minä menen nyt sinne. Tässä näin. Kävelen. Näetkö? Onneksi veskissä oli ikkuna, sillä siinä sattumalta huomasin, että jaa, siellä se bussi nyt menee. Sain sen onneksi juostua kiinni, koska se oli niin rikki koko bussi. Helvetin helvetti. Olis sekin, jäädä nyt johonkin kylään ilman mitään kamoja. Olisi niin paljon helpompaa, jos ne kuskit vaan oikeasti avaisi ne bussin vessan ovet.

MJ. <3

Ihana nainen.

Päivän pääateria. Sisällä purkka.

Breakfast.

Shitty travel day,  no play,  makes Mari a dull girl.

Sen kerran, kun mä saan ikkunapaikan, siitä puuttuu ainoastaan se ikkuna.

Mietin mikähän toi others on...

Vihdoinkin kuitenkin jotenkin hyvällä tuurilla ja pitkällä pinnalla pääsin Quitoon illalla. Menin samaan hostelliin, kuin mistä lähdin ja nukuin parhaimmat unet pitkästä aikaa. Quito on ällöttävin kaupunki missä olen koskaan ollut  ja mä en halunnut edes liikkua siellä mihinkään. En tiedä onko se tilanne siellä kuinka kärjistynyt viime aikoina, mutta muakin kehotettiin olemaan menemättä mihinkään jalan pimeällä. Lauantaina keskellä päivää hostellin portin eteen puukotettiin joku onneton sielu. Tuntui epätodelliselta havahtua kuuntelemaan kymmenen metrin päästä toisen ihmisen kuolintaistelua, kun itse juo fantaa ja katsoo Youtubesta hassuja kissavideoita. Hetkeksi kyllä heräsi kysymys miksi asetan itseni tähän. Mun piti tavata aiemmin päivällä kaveri jonka tapasin Väli-Amerikassa, mutta hänetkin ryöstettiin juuri ennen meidän treffejä. It is what it is, nämä maat ovat kehittyviä ja mä olen täällä vapaaehtoisesti. Quitosta lähteminen sen sijaan tuli todella oikeaan aikaan, mutta odotukset Liman suhteen eivät myöskään hiponeet taivaita. Aurinko alkoi laskemaan, ohitin maassa kuivuvan veren ja nousin taxiin. Ei oikein ollut mitään ajatuksia päässä. Jotenkin kaikki menee uusiksi täällä.


xx


Mari