Quarter-life Crisis: Centro America.

32 vuorokautta ja kuusi maata takana. Tahti oli kieltämättä melko kova ja nyt olenkin aika tosi uupunut. Rehellisesti, en suurinta osaa ajasta edes tiennyt missä olen. Kuusi valuuttaa kuukauden aikana on myös jokseenkin saanut pään vähän sekaisin. Tämän hetkinen sijaintini on kuitenkin San Jose, Costa Rica. Tultiin tänne eilen iltapäivällä ja yllärikseni kaupunki on oikeastaan aika kiva. Tämä johtunee siitä, että näiden kaikkien enemmän tai vähemmän epämiellyttävien kaupunkien jälkeen tuntuu mahtavalta nähdä ihmisiä korkokengissä ja vaatekauppoja, joissa myydään vaatteita. Täältä voisi myös hommata tarvikkeita, joita on huomannut matkan aikana tarvitsevansa. Lähdettiin heti kaupungille etsimään ravintolaa, kun saatiin kamat hotellille. Täällä on oikeita ravintoloita, joista saa oikeaa ruokaa. Täällä jopa vessat vetää JA täällä on Applen liike, mistä sain hommattua uudet kuulokkeet. Ihanaa! Kaupungilla on aika kyseenalainen maine, niin kuin varmaan kaikilla Latinalaisen Amerikan kaupungeilla, mutta mulla on kyllä oikein positiiviset kokemukset. En tänne tulisi lomalle missään nimessä, mutta ihan iisiä on käppäillä yksikseen. No mutta, nyt oon siis Costa Ricassa ja takana tiivis reissu Mexicosta tänne. Guatemalasta kirjoittelinkin ja sen jälkeen jatkoin Hondurasiin, jossa alkoi radiohiljaisuus. Netit ovat pääosin toimineet aivan loistavasti joka paikassa, mutta kuvien lataus vie tunteja. Siksi olen jättänyt kaikki tänne San Joseen, niin voin täällä kaikessa rauhassa kirjoitella ja latailla kuvia nyt kun tournee on ohi. :)

Lähdettiin Antiguasta Guatemalasta 6 toukokuuta uuden porukan kanssa matkaan kohti Costa Ricaa. Me oltiin oltu Antiguassa jo varmaan yhteensä neljä päivää ja oli kiva jo vaihtaa maisemia. Antigua on entinen Guatemalan pääkaupunki ja aikoinaan ollut koko Väli-Amerikan pääkaupunki. Se olikin pitkään aikaan ensimmäinen kaupunki reissussa jossa voi oikeasti ostaa jotain tarvittavaa ja syödä kunnolla muutakin kuin riisiä ja papuja. Kaupunki on Unescon maailmanperintölistalla myöskin ja siellä kohtasi varsinkin sunnuntaisin uskomattoman määrän olkihattupäisiä amerikkalaisia. Aluksi en oikein lämmenyt kaupungille, mutta nyt kun on jonkin verran kiertänyt näitä kaupunkeja niin on se ehdottomasti sieltä mukavasta päästä. Siellä on kuitenkin niin paljon tekemistä tulivuorihikesta salsaan. Ravintolat ihania mutta melko kalliita verrattuna muualle Guatemalaan. Antiguassa on myös melkeinpä parhaat mahdollisuudet opiskella espanjaa. Sieltä saa ihan viikon tai päivän tai useamman kuukauden kursseja. Tekisi niin hyvää mullekin, mutta ehkä jossain muualla sitten.

Antigua sunrise.

Sunnuntai-iltana tajusin taas, että mulla ei ole yhtään puhtaita vaatteita ja pesula on jossain kaukana. Onneksi mulla on matkassa maailman paras kansainvälinen pesuallastulppa. Meganilla oli myös samanmoinen pyykkinaru, mutta ei saatu viritettyä sitä. Olen ostanut pieniä kertakäyttö pesuainepusseja, jotka annan aina pyykkini mukaan, kun vien vaatteet pesulaan. Pesuloissa pestään yleensä liian kuumalla vedellä ja valkaisevalla pesuaineella ja näin ollen mun kaikki vaatteet on haaleita ja pieniä :D Tuo tulppa on ihan mahtava, kun voi kriittisimmät pestä itse. Kuivuminen on se huono puoli. Pesulasta on ihana hakea kuivat, viikatut vaatteet ja haistella niitä hetki ennen kuin panee ne rinkkaan kostumaan.

Pesuhetken jälkeen tavattiin uusi porukkamme illallisen ja salsan merkeissä. Aamulla aikainen herätys ja kolmentoista tunnin ajomatka Hondurasiin. Tällä kertaa meillä oli pikkubussi, jossa todellakin oli ilmastointi. Ihan sellainen kananliha-ilmastointi. Matka meni mukavasti nukkuen ja maisemia ihaillen. Ihanaa, miten maisemat muuttuu mitä alemmaksi mennään. Karjaa on joka puolella, tiellä ja teiden varsilla. Hondurasin rajanylitys sujui helposti autosta poistumatta. Leimat vaan passiin, muutama epävirallinen lomake ja rajan yli!

Honduras on ainoa paikka mistä täälläkin jokainen varoittelee ja kehottaa välttämään. Käsittääkseni se on huumekuljetuksen keskipiste Väli-Amerikassa. Meidän kuski sanoi, että autossa voi pitää ikkunoita auki ja ihan mitä vaan tavaraa sisällä, sillä kukaan ei varasta mitään. Jos juoksee, tulee ammutuksi. Mä kuitenkin pidin mun ikkunat kiinni. Varoitukset koskee suurimmaksi osaksi pääkaupunkia Tegucigalpaa.

Heti, kun ajettiin rajan yli mun väsymys haihtui ja hengitys salpaantui siitä kauneudesta. Guatemalan viidakko vaihtui muutamassa kilometrissä jylhiksi kukkuloiksi ja lehtimetsäksi. Hyväkuntoisia, pulleita lehmiä söi ruohoa rinteillä ja tiet olivat hyvässä kunnossa. Ihmiset vilkutteli meille, kun ajettiin ohitse suut auki ihastuksesta. Määränpäämme oli pieni Cobánin kylä, joka on pääosin tunnettu maya-raunioistaan. Kylä oli ihana, pieni, mäkinen kivikasa. Kaiken keskellä oli pieni aukio, jossa myytiin tuoretta hedelmämehua. Ilta-auringossa koko kylä muuttui oransiksi ja katukivet hohkasivat lämpöä. Illalla mentiin syömään ja salsaamaan. Salsaamisella tarkoitan jokaisen enemmän tai vähemmän humalaista keikkumista, mitä voi kutsua latinomaissa salsaksi, koska on herttaista kun yrittää.

Rauniot sijaitsevat kivasti noin kilometrin päästä kylästä. Aamulla kovassa helteessä käveltiin sinne hikeä otsalta pyyhkien, peräkanaa, hiljaisina edellisen illan jälkeen. Sisäänpääsy oli noin $15 ja se sisälsi oppaan. Itse rauniot eivät tällä kertaa aiheuttaneet sydämen tykytyksiä johtuen varmaan siitä, kun juuri olin käynyt Tikalilla. Mutta kuuntelin mielelläni opasta. Opin mm. että näiden raunioiden asukkaat itseasiassa muuttivat Tikaliin ja hylkäsivät tämän. Uskomatonta on vielä se, että raunioiden alta löytyy yli kuusi kilometriä rakennuksia. Maan alta. Menee taas yli mun ymmärryksen. :) Sinne maan alle pääsi myös käymään $15 lisämaksusta, mutta mä en mennyt ja muutkin sanoi, ettei ollut sen arvoista. Rauniot ja patsaat ovat säilyneet ihan uskomattoman hyvin ja monilla patsailla on vielä alkuperäisvärit pinnassa.

Cobán ruins.

Huomaa taustalla vielä seuraavanakin päiväkin kuivuvat pikkarit.

Kaikki kuvasi noita lintuja niin munkin oli pakko.

ÄLÄ tuo asetta automaatille.

Olin ollut pois meren ja rannan luota jo kohta kolme viikkoa ja olinkin ihan onnesta sekaisin, kun lähdettiin kohti Roatania Bay Islandille. Matkaa oli taas luvassa reippaasti yli kymmennen tuntia, mutta ei haittaa jos on tiedossa taas pala taivasta. Caye Caulkerin hiekat vielä hiuksissa, olin aamulla ensimmäinen pystyssä aurinkolasit nokalla valmiina lähtöön. Matka oli tuskaisan pitkä. Loputon. Niskat jumissa yritin hakea hyvää asentoa pienellä nahkapenkilläni ja tasaiseen tahtiin työnsin viereeni nukahtelevan Canukin pystyasentoon. Pysähdyttiin lounaalle ja mä käytin aikani hyödyksi kierrellen kauppoja. Jokaisen kaupan ja apteekin ovella oli vartija avaamassa ovia. Myös automaatilla tuli vartija kertomaan mistä kannattaa länkkärin rahansa nostaa, ettei korttia kopioida. Aika paljon näkyi myös jenkkisotilaita.

Ajettiin satamaan vielä reilu tunti. Tunti siksi, että kuski ajoi koko ajan väärän suuntaan. Vihdoin päästiin perille ja sitten odotellaan tunti lippuja ja laivan lähtöön puoli tuntia. Lopulta laiva lähtikin kaksi tuntia myöhässä. Latin time <3

Perille päästiin pimeän jo tultua ja oltiin kaikki hiljaisia ja hikisiä. Matka satamasta hotellille kesti vielä puoli tuntia ja matkalla ei oikein saanut selkoa millaiseen paratiisiin nyt ollaan tultu. Odotukset ainakin olivat korkealla. Meri tuoksui auton sisälle asti, ei voi olla huono.

Onnen kyyneleet. Huoneessa oli ilmastointi. Ja tuuletin. Yhdessä käytettyinä kuulostivat maajyrältä, mutta aivan sama. Hotelli oli mielestäni siihen mennessä hirvein, mutta ilmastoinnista ja kuumasta suihkusta kiitollisena en voi valittaa. Ja sitä paitsi hotelli oli pinkki. Lähdin aamulla aurinkolotionit levitettyinä tutkimaan saarta. En ole aikaisemmin kuullut Hondurasin Bay Islandeista mitään, mutta täällä näitä on kehttu kovasti. Mahtavat sukellus- ja snorklausspotit. Mun aamukävely ei varsinaisesti antanut tukea tälle paratiisimaiselle mielikuvalle mikä mulla oli. Ensinnäkin autoja sai väistellä jatkuvasti. Joka puolelta kuului taxi? watertaxi? jatkuvasti. Jotenkin epäsiistiä, lähestulkoon pelkkiä sukellusliikkeitä, liikaa amerikkalaisia. Tiesin, että se paras ranta on toisella puolella ja sinne pitää ottaa vesitaxi tai taxi. Matka kestää vajaa kymmenen minuuttia ja maksoi ehkä $3 suuntaansa.

Yritin löytää hyvän mehubaarin ja löysinkin. En kuitenkaan saanut haluamaani vesimelonimehua ja tyydyin Ginger Aleen. Iso minus, ollaanhan sentään Caribialla. Löysin muutaman tavallisen kaupan, jolla tarkoitan vaatekauppaa, jossa myydään muitakin vaatteita kuin niitä missä lukee isolla sateenkaaren väreillä HONDURAS :D Ostin ison huivin, jota käytän mekkona, pyyhkeenä, peittona ja vaikka minä. Käytännöllisin vaate ikinä.

Off to Roatan.

Day Spa.

Rannan parasta antia.

Kävelin isoja lankkuja pitkin vesitaxille, jossa vanhahko caribiano vaaleansinisessä paidassaan odotteli vielä yhtä asiakasta. Astuin alas vähän soutuvenettä isompaan siniseen veneeseen ja kapteeni kaasutti pienellä perämoottorillaan kohti rantaa saaren toisella puolella. Meri oli syvän turkoosia ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Välillä lensi pisaroita kasvoille. Laitoin silmät kiinni ja annoin hiusten hulmuta tuulessa. Tällaisten hetkien takia mä olen olemassa. Tämän takia mä elän.

Vene kolahti laituriin ja yritin kammeta itseni naisellisesti ylös uudessä huivissani, jonka olin virittänyt mekoksi. Ranta oli lähes tyhjä. Ainoastaan mun ihmisiä muutamia siellä täällä. Miehet pelasivat lentopalloa ja tytöt levittävät aloe veraa palovammoihinsa palmujen katveessa. Mä menin uimaan. Mietin uidessani miten ihanaa mun elämä nyt just on. Maanantai iltapäivä, mä uin Caribian meressä ja ainoa harmittava asia mitä keksin, on hiekka silmissä.
Good times.

Olin rannalla monta tuntia, vaikka se ei mitenkään ihmeellinen ollutkaan. Sesonki on juuri pari viikkoa sitten loppunut, kun sadekausi on alkamassa. Nyt rannalla oli tyhjää, mutta high seasonin aikana se on aivan tukossa. Voin vaan kuvitella. Puitteet ovat ihan ok sinänsä, mutta valitettavasti tällä puolella saarta on pelkkää resorttia. Ei tullut Caye Caulkerin kaltaisia elämyksiä täällä, mutta toki on aina ihana päästä aurinkoon ja merelle.

Roatanilta lähdettäessä oli taas luvassa yli kolmetoista tuntia mukavaa bussimatkustamista, mutta päätettiin säästää aikaa ja bookatiin lennot saarelta Tegucigalpaan, Hondurasin pääkaupunkiin. 45 minuutin lento, $70. Deal. Lähdettiin aamulla matkaan viideltä ja lopulta päädyttiin odottamaan lentokentän porttien ulkopuolella, koska koko kenttä oli vielä suljettu. Loputtoman odottelun ja paikanvaihdon jälkeen pääsimme maailman pienimpään lenskariin. Pari joutui seisomaan, kun ei ollut paikkoja mutta sehän ei ole niin justiinsa ;)

Lennettiin sillä hetki toiselle kentälle ja sieltä pienen odottelun jälkeen hieman isommalla koneella reilu puoli tuntia Tegucigalpaan. Edessä vielä helpot kuusi tuntia bussissa ja oltaisiin Leonissa. Leoniin päästiin illalla ja otettiin meille hostelli hotellin sijaan. Tytöille oma dormi ja pojille oma. Hostelli oli tosi kiva hostelliksi ja sieltä sai ilmaisen aamiaisen ja siellä oli ihana kissanpentu. Oltiin kaikki aivan loppu pitkästä päivästä ja kirottiin huoneemme ilmastoimattomuus. Onneksi vain yksi yö. Myös patjojen päällä olleet muovisuojat tuntui hirveän ihanilta ihoa vasten. En tiedä kumpi olisi ollut pahempi, ötökät vai se paljas iho muovia vasten siinä kuumuudessa.

Maailman paras darramättö.

Ravintolan chicken familia.

Aamulla oli aikainen herätys, koska lähdin parin kaverin kanssa Volcano boardaamaan. En tiennyt täysin mistä aktiviteetista on kyse, mutta kuulosti ihan hauskalta. Meidän käskettiin pukeutua tosi kevyesti, koska saisimme haalarit yllemme. Mä ajattelin, että siellä on luonnollisesti tosi kuuma ja koska meillä on ne haalarit niin mä laitan sitten tosi vähän päälle. Lopputulos oli se, että istuin täyden rekan lavalla pienessä vaaleanpunaisessa topissa ja mikroshortseissa, jotka ovat tarkoitettu alushousuiksi. Muut eivät olleet pukeutuneet näin. Vetelin toppia ylös vaivaantuneen huvittuneesti, kun vastapäätä kaksi israelilaista parikymppistä tirskuu ja kuiskii.

Ajettiin lopulta yli tunti pomppien lavan perällä. Tiellä oli lehmää ja autoa ja kolaria ja ulosajoa ja vaikka mitä. Yritin huutaa lavan toiselle puolelle kavereilleni mahtavatko he tietää koska saadaan ne haalarit, koska mä en pysy vaatteissani tällä tiellä. Ei he kuulleet. Nousin ylös ja selvitin puolialastoman itseni rekan etuosaan ja koputin kattoluukkuun. Luukku aukesi hetken päästä ja samalla pöllähti sankka, sinertävä savupilvi kukkaistuoksuineen. Ylös pomppasi nuori kundi silmät iloisesti vetistäen. Katsoin häntä hetken kysyvästi, mutta koska en voinut hetkeksikään antaa otteen herppantua topin reunasta, kysyin vaan koska saamme ne haalarit päälle. Rekka pysähtyikin heti ja oltiin perillä tulivuoren juurella. Poika hihitteli ja kysyi olenko häntä varten jättänyt vaatteet kotiin. Sanoi myös, että saadaan haalarit ylhäällä vuorella, jonne ensin patikoisimme kaksi tuntia. Saatana.

Toinen oppaistamme ilmoitti hänkin iloiten, että hänellä on videokamera ja koko juttu kuvataan ja voidaan sitten yhdessä kaikki katsoa video. Tietysti lopuksi iski mulle silmää. Saatanan saatanan.
Saatiin mukaan painava lauta jolla ilmeisesti lasketaan vuori alas, ne hiton haalarit ja silmäsuojat. Lähdettiin kiipeämään ylös. Oli kuuma ja musta tuhkakivi pöllysi. Mä vedin vaatteinani ylös joka suuntaan ja toivoin vaan saavuttavani huipun. Se videokuvaava idiootti heilui sen kameransa kanssa joka puolella. Kerran jouduin kumartumaan isojen kivien yli ja tunsin kuinka paita ei vaan pysynyt päällä oikeassa asennossa. Pyyhin hikeä ja toivoin ettei kukaan taas nähnyt ja käänsin selkäni ja siellähän se oli " I didn´t film that, but I sure saw it " Fuck off.

Viimein tulimme huipulle ja sain vetää haalarin päälle. Se oli ainakin kymmenen kokoa liian iso, mutta ainakin mulla oli jotain päällä. Sitten treenattiin laskutekniikka ja asetuttiin jonoon. Mä katsoin alas ja matkaa oli jotain 700 metriä ja vauhti voi kovimmillaan mennä 130km/h, mutta yleisesti naisella 70km/h. Naiset ensin oltiin vuorossa ja yksitellen meitä läheteltiin matkaan. Mä istuin hiljaa ja puristin lautaani rystyset valkoisina. Tuli mun vuoro ja menin ihan lukkoon. Sanoin, että odotan vielä hetken. Kädet hikosi, kun puristin kuumaa mustaa hiekkaa. Oli niin kuuma ja kasvoilta valui musta hiki. Taas tuli mun vuoro ja istuin laudalle. Mun käsiin oli hiertynyt haavoja kivistä. Mä sanoin etten pysty laskea ja mä voin vaikka kävellä alas. Mä oon kehittänyt itselleni jostain korkeanpaikankammon. Videotyyppi hermostui ja sanoi, että sun on pakko laskea ja että koko ryhmä joutuu nyt odottamaan sun takia. Mun sydän hakkasi ja mä yritin selittää, että mä en pysty laskemaan. Kun kaikki muut olivat laskeneet jo alas, mukaan lukien videotyyppi, istuin toisen oppaan kanssa rinteellä ja hän sanoi, että meidän on mentävä alas yhdessä. Mä sanoin vieläkin etten pysty ja hän katsoo mua silmiin ja sanoo, että mun on nyt luotettava. Ai sinuun? Sä oot polttanut pilveä koko aamupäivän ja nyt mun pitäisi laskea sun kanssa tulivuorta alas? Loppu hyvin kaikki hyvin, tultiin hiljalleen alas. Mä kyllä kiljuin kuin tyttö ja pidin käsiä silmillä. Hintaan sisältyi kaksi mojittoa, jotka nappasin heti tiskiltä kun tultiin takaisin. Kuuma puheenaine olikin video, joka julkaistiin heti ja laitettiin nettiin. Se koostui pääsosin mun sipsutuksesta tulivuoren huipulle ja loppussa näytän keskaria kameralle ja huudan " Fuck you! Fuck off! "

:D