Nicaragua.

Leonesta lähtömme viivästyi usealla tunnilla ja lopulta lähdimme ajelemaan illalla seitsemän aikoihin. Aurinko laski jossain vaiheessa matkaa tulivuoren taakse ja kuuntelimme bussissa mankasta Queenia ja lauloimme parhaamme mukaan. Pysähdyimme matkalla huoltikselle ostamaan vähän rommia ja olutta. Matka kesti lopulta vain kolme tuntia (ajantaju katoaa näillä etäisyyksillä täysin ja kolmen tunnin ajomatka ei ole käytännössä yhtään mitään)

Saavutiin Granadaan kahdeksan aikoihin, eli meidän illallisaikaan, ja lähdettiin hetimmiten syömään. Kaupungista ei saanut pimeällä oikein selkeää kuvaa mutta ainakin hotellimme oli tällä kertaa aivan keskustassa.

Menimme syömään irlantilaiseen ravintolaan ja erehdyin ensimmäistä kertaa koko Väli-Amerikassa tilaamaan nachoja. Sain kylmiä ranskiksia papukastikkeella ja juustolla, ihan hirveetä. Muutenkin Nicaraguassa huomasi heti eron muihin käymiimme maihin. Istuimme ulkona syömässä ja ympärillä pörräsi lapsia ja aikuisia kerjäämässä ruokaa seisoen ihan vieressä muovipussit kädessään. Myös kaikki kaupustelijat iskivät myytäviään pöytään kesken ruokailun. Tarjoilija kävi aina välillä hätistelemässä heitä pois. Menussa oli maininta katulapsista, jotka eivät oikeasti ole katulapsia, vaan vanhempiensa kerjäämään pakottamia lapsia. Ruoka oli kauheaa, mutta mojitot omaa luokkaansa. En ole missään juonut niin hyviä mojitoja. Syötiin ja ajateltiin lähteä vähän rimpsallekin. Mä olin ihan sairaan väsynyt mutta pakkohan se oli. Beer pressure ;)

Kaupunki oli yölläkin aika kivannäköinen. Vanhan ja arvokkaan oloinen. Meidän oli helppo liikkua isossa laumassa ja meillä oli miehet matkassa. Yksin en liikkuisi. Paitsi seuraavana iltana. Kaupungissa oli meidän tietojen mukaan vain yksi ns. oikea baari ja suuntasimme siis sinne. Se oli tosi kiva ja tosi tyhjä salsabaari ja taas päästiin salsaamaan. Tuntuu jo melko normaalilta, että baari suljetaan, kun me astutaan sisään. Me tilataan enemmän ja meistä pidetään hyvää huolta. Soitetaan mitä me halutaan ja saadaan drinksuja ilmaiseksi ( ts. kannustetaan tilaamaan lisää)

Porukkaa väsytti pitkä päivämme ja suurin osa lähtikin ajoissa nukkumaan. Mä jäin vielä yhden kaverin kanssa istuskelemaan tiskin ääreen. Lähdettiin mekin pois hyvissä ajoin.

Granada.

Lovely.

Aamulla oli kuumin päivä. Kuuminta koskaan ihan oikeasti. Yli+40. Ei ilmastointia, mutta mitäpä siitä enää sanomaan. Lähdettiin kevyelle kävelylle, kun ei muuhun pystytty. Granada oli jotenkin liikkis, vähän niin kuin pieni Antigua. Siisti ja kiva, mutta ihan hirveästi creepyja tyyppejä. Joka puolella päiväsaikaankin. Tositosi pieni paikka ja nopeasti nähty. Nicaragua lake on kaupungin toisessa päässä kävelymatkan päässä, mutta ei siinä ole mitään nähtävää. Siellä olisi tarjolla joka makuun kanoottiretkeä mutta mä en sinne menisi. Saastunut, likainen järvi. Siellä oli kuulemma ihan siisti markkina-alue mistä pari tyyppiä osti riippumaton hintaan $25. Oon kateellinen, mäkin haluisin riippumaton mutta en saa mahtumaan rinkaan. Ulkona liikkuminen oli tuona päivänä käytänössä aika mahdotonta kuumuuden takia. Menin hotellin aulaan ja aloin lataamaan kuvia blogiin ja neljään kuvaan meni lopulta yhdeksän tuntia. Sadekausi oli sielläkin aivan huulilla ja iltapäivällä vettä tuli kuin saavista pari tuntia. Ihanaa. Pimeää hetken ja rankkasade. Kadut tulvivat ja ihan kuin ilma olisi viilennyt hetkeksi. Istuskelin yhden papan kanssa hotellin rappusilla ja kuunneltiin sadetta.

Kävin pitkästä aikaa yksin illallisella Lonely Planetin suosittelemassa Garden Cafessa ihan Grananadan keskustassa. Paikka oli ihana pieni puutarha ja ruoka oli perushyvää ja turvallista vaihtelua paikalliselle. Kun olin maksamassa tiskillä huomasin seinällä Tervetuloa-kyltin ja tietysti heti kiljahdin :D Paikanomistaja tuli siihen ja kysyin miksi teillä on Tervetuloa-kyltti seinällä ja hän kehui täydellistä suomen kielen lausumistani. Hän oli ollut Suomessa vaihtarina aikoinaan ja nykyään käy joka kesä, joka kesä vuodesta -88, Suomessa vaimonsa kanssa. Kyltti on siksi, että he tunnistaisivat suomalaiset asiakkaat. Haasteltiin siinä pitkä tovi keskikesästä ja kesäöistä Suomessa. Siitä, miten toukokuussa tuomi ja omenapuut kukkivat ja miten Abloyn lukko on maailman paras lukko. Patrioottisesti vaivuin hetkeksi ajatuksiini ja fiilistelin tuoksuvia omenapuita. Sain iltapalaksi mustikka-vanilja Suomi-smoothien ja katosin yöhön. Kuljin vieno hymy huulilla pitkin katuja Suomi-smoothieni kanssa ja ajattelin lämmöllä teitä rakkaita siellä kotona. <3

Aamupäivällä matka jatkui chicken bussilla pari tuntia satamaan, josta lähti parin tunnin lauttamatka Ometepen saarelle. Saarella ei ole mitään tekemistä ellei ole kiinnostunut tulivuorista. Sadekausi oli alkanut kaksi päivää sitten ja ilma oli seisova ja harmaa. Kuuma ja kostea, ilmankosteus 100%. Kaikki näytti suurinpiirtein yhtä kauhealta kuin Suomi lokakuussa. Harmaata ja kuraista. Meidän hotelli oli kaukana kaupungista, mutta hyvien yhteyksien päässä kaikista tulivuoriaktiviteeteista, jos niitä halusi tehdä. Mun mielestä koko saari oli jokseenkin masentava. Kaksi yötä oli ihan riittävästi,  jos siis ei tulivuorihommat kiinnosta. Luontonsa puolesta Nicaragua oli upea. Kuivempi ehkä kuin aiemmat maat. Ihmiset ystävällisiä isoissa paikoissa, mutta esim. Ometepella aika paljon kuului huutoja gringoista. Suurin osa porukasta lähti 12 tunnin hikelle tulivuorelle, mutta mä ja mun aussikaverit päätettiin vuokrata fillarit ja lähteä järvelle. Pyörän vuokra päivälle oli $6. Pyörä oli jopa mulle liian pieni ja istuin luonnollisesti sellainen, että tunnen vieläkin istuessani sen. Miten miehet pystyvät pyöräillä?!

Hotellin poika täytti jokaisen pyörän kumit ennen kuin lähdettiin. Saatiin ohjeistus ajaa koko ajan oikealle ja että rantsuun on matkaa neljä kilometriä, noin 20 minuuttia. Tämä tietysti osoittautui vääräksi arvioksi, mutta oli tosi mukava pitkästä aikaa pyöräillä. Tie oli aika hiljainen autoilta mutta ylämäkiä muutama liikaa. Mun pyörässä oli kaksi vaihdetta, liian pieni ja liian iso. Alamäet talutettiiin, koska jarrujen toimivuudesta ei ollut takeita. Jossain vaiheessa multa lähti ketjut kokonaan mutta onneksi ohi käveli nuori mies, jonka viitoin luokseni hymyn kera " Por favor, my chain fell off, sí, por favor" ja osoitin maassa roikkuvia ketjuja dramaattisesti. Onnettomalla oli toinen käsi paketissa mutta sai laitettua mulle ketjut ja samalla korjasi vaihteetkin. Loppumatka meni huikeita maisemia ihaillessa. Ranta oli aika kauhea mun mielestä. Järvivesi oli lämmintä ja jopa mä menin sinne. Lähdin pois, kun kolme kuolutta kalaa kellui vieressä. Nyt sormet ristissä ettei ole niitä loisia. :D Syötiin lounas rantaravintolassa ja lähdettiin pyöräilemään takaisin hotellille ennen kuin alkaisi satamaan. Iltapäivä oli kuuma ja kaunis. Ilma seisoi ja lentävät hyönteiset nousi kuivasta maasta. Ihailin tulivuorta, vaikka en niistä niin intsuna olekaan. Jotenkin niistä vaan ei saa katsettaan irti. Päästiin hotellille juuri ennen sadetta. Muut olivat vielä tulivuorella ja me käytiin ostamassa pullo rommia ja kahdenlaista mehua. Tehtiin maailman parhaat rommidrinksut ja lakkailtiin kynsiä terassilla synkkenevässä iltapäivässä.

Kolmantena aamuna matkasimme Costa Rican rajalle, jossa rajanylitys onkin ollut tähän asti hankalin. Normaalisti rajanylitykseen menee enimmilläänkin reilu tunti mutta nyt paljon kauemmin. Ja piti kävellä rinkat selässä edestakaisin aina väärään paikkaan odottamaan. Costa Ricaan saapuessa pitää olla näyttää lentolippu ja lennonnumero millä poistuu maasta. Tästä ei näköjään tingitä missään tilanteessa. Maasta poistuessa on $28 maastapoistumismaksu. Rajalla jo huomattiin, että Costa Rica on edistynyt turismissa ja siihen panostetaan ihan erilaisella markkinoinilla.

<3

Chicken bus.

Lake Nicaragua.

The volcano.

Lake Nicaragua.

20km pyöräretki järvelle 4km sijaan.

Vesi vanhin voitehista.

xoxo


Mari