Guatemala week.

Heippis,

Kuulkaas, mä oon ollut nyt  kiireinen! Tuntuu kuin olisin kiertueella! Aikataulu on ollut melkoisen tiukka ja nettiyhteydet ovat olleet heikonlaiset. Olen juuri äsken saapunut kahdeksan tunnin ajomatkan jälkeen i-h-a-n-a-a-n Hondurasiin. Honduras on Väli-Amerikan vaarallisin maa tilastollisesti, mutta ainakin ensisilmäyksellä en voi taas muuta kuin huokailla tätä kauneutta. Näiden kaikkien maiden kauneutta. Olen täällä nyt hetken aikaa ihan paikallani ja kerron sitten millaista on :)

Guatemalassa oli kaikenlaista hässäkkää ja vaidoimme paikkoja kiireellä. Olin pienellä " viikonloppulomalla " Lake Atitlálla viime viikonloppuna. Matkat sinne ja takaisin vaativat molempiin suuntiin viisi bussin vaihtoa. Mentiin paikallisbussilla kiemuraista vuoristotietä jylhissä vuoristomaastoissa. Saatoin kokea joitakin korkeanpaikankammoon viittaavia tuntemuksia muutamalla osuudella. Guatemalassa bussit ovat Jenkeissä käytöstä poistettuja koulubusseja ja täällä niitä on tuunailtu uuteen uskoon. Ne ovat saaneet uudet ulkomuodot ja niitä ei useinkaan tunnista busseiksi muusta kuin kovasta musiikista. Sisältä bussista löytyy melkein aina telkkari. Ja mikä parasta, telkkari mistä näkyy musiikkivideoita. Ja mikä vieläkin parempaa, yleensä soi helmiä tyylin Mr. Presidentia, Hattawayta tai Europea. How awesome? :D Kyllä ysärilapsen huulille kirpoaa hymy, kun kuulee Final Countdownia keskellä pöheikköä Guatemalassa.

Bussissa yhteen penkkiin voi ahtautua vaikka kuinka monta ihmistä ja minä jaoin ekat kolme tuntia omani nelihenkisen maya-perheen kanssa. Sopu sijaa antaa siinäkin vaiheessa, kun vieraan naisen kyynärpää uppoa haaroihin. Ilmastoimattomuus ei haitannut sitten yhtään, kun oltiin lauhkeammilla vyöhykkeillä ja ilma oli mukavasti viileämpää. Aina välillä jossain kohtaa matkaa, bussiin nousi pappi, jonka kanssa sitten yhdessä rukoiltiin. Hartaus päättyi perinteiseen Herran siunaukseen, jonka jälkeen pappi kiersi myymässä paikallisen seurakunnan tarroja. Rukoushetki tuli kyllä ihan tarpeeseen, kun kuski sotkee rinnettä alamäkeen sataakahtakymppiä ja ohittelee rekkoja puhuen samalla puhelimeen. Lapset tulivat sisälle myymään hedelmiä ja jätskiä aina, kun oli kuskin pisutauko. Tunnelmaa bussissa siis riitti, mutta sanotaan, että toivon ettei nyt ihan hetkeen tarvitsisi paikallisella matkustaa. Lähinnä sen yleisen liikenneturvallisuuden nimissä. Oman rasittavuutensa tuo myös jatkuva kamojen silmällä pitäminen.

Matkattiin Lake Atitlánille Chichicastenangon kuuluisien käsityömarkkinoiden kautta. Tämä parin tunnin pysähdys oli mulle luonnollisesti ihan helvettiä not a market-personina ja mä kuljinkin ihan muutaman kaistaleen. Kymmenen minuutin jälkeen oli väsynyt jatkuvaan hokemiseen oikealle No gracias, vasemmalle No gracias,  oikealle No gracias, vasemm...
Pakko kyllä kyynisen markkinankävijän myöntää, että tarjolla oli oikeasti tosi hienoa käsityötä, varsinkin kankaat ja vuodevaatteet. Hintakaan käsityöstä ei ole käytännössä mitään. Silti, pieni alue täynnä ihmisiä, me ainoat turismot. Se huomion määrä on liikaa. Markkinat ovat kyllä tosi hyvä paikka nähdä oikeata elämää. Kaikessa karuudessaan ja ihanassa erilaisuudessaan. Miten meistä jokaisen on se leipä pöytään saatava tavalla tai toisella. Miten jonkun aarre on toiselle täysin arvotona. Kiehtovaa. Markkinakadun keskeltä löytyi myös kirkko, jossa sai pientä maksua vastaan tilata Shamaanilta kirouksen vihamiehensä päälle. Menin varjoisaan ravintolaan odottamaan shoppailijoita. Kinasin tarjoilijan kanssa pitääkön mun maksaa 5 quetzalea vessasta, jos kuitenkin syön ravintolassa. Mari 1 - Tarjoilija 0. Vihdoinkin muut tulivat ostoksineen. He olivat ostaneet  esimerkiksi rannekelloja, joita mä yritin korjailla illalla, kun ne olivat pysähtyneet. ( Kuka ostaa markkinoilta rannekellon...? ) ;)

Viidakon parhaita puolia on itsensä laiminlyöminen. Ja karvojen ajelemattomuus.

En onneks koskaan liioittele. Mut pitäähän ihmisen syödä!

Ah! So romantic! 

Eeew!

Thank you Scorpion for ruining my day.

Rio Dúlcen rakkauspakkaus.

Markkinoiden jälkeen vielä kahden likaisen ja ankean kaupungin jälkeen saavuimme perille Panajacheliin. Panajachel on guatemalalaisittain melko moderni kaupunki, jonka pystyy hyvin katsastamaan jalan. Kävellessä on kuitenkin oltava skarppina, koska mitään liikennemerkkejä ei ole, eikä ole mitään takeita ettei tuk tuk kosauta kylkeen milloin vain. Ihmettelen miten nämä ihmiset ovat saaneet ajokortin? Ja mikä on liikennekuolleisuus? Kaduilla ei ole myöskään juuri minkäänlaisia nimiä, joten suunnistus on melko hankalaa. Huumekartelleistaan tunnettu Väli-Amerikka paljastuu juuri tällaisista pikkukaupungeista ja kokaiinia myydäänkin kadulla heti aamusta. Itse kaupungista en tykännyt yhtään. Epämääräistä porukkaa, huumeita ja deekuja joka puolella, mihin vuorokauden aikaan vain. Jos haluaa nähdä tulivuoren, voi jäädä Antiguaan ja mennä siellä tulivuorihikelle. Tähän mennessä en ole tykännyt mistään isosta kaupungista koko Väli-Amerikassa.

Panajachelissa oli myös huomattavan paljon lapsikaupustelijoita verrattuna muualle Guatemalaan. Luojan kiitos lapset käyvät myös koulussa. Koulua ei ole koko päivää, vaan aamu-ja iltapäivävuorot. Koulun jälkeen lähdetään töihin myymään rihkamaa tai lankkaamaan miesten kenkiä. Lapset kyllä näyttävät täällä mun mielestä onnellisilta ja ilmeisesti ( ainakin jossain tapauksissa ) myyminen on vanhempien tapa opettaa lasta tienaamaan itse. Lapset ovatkin täällä ikäänkuin oma yhdyskuntansa aikuisten rinnalla. Tosi avoimia ja sööttejä tapauksia. Silti, kunpa kaikilla olisi samanlainen oikeus lapsuuteen. Joidenkin näkemieni pikkupoitsujen kädet ovat tehneet enemmän töitä kuin minun koskaan.

Lake Atitlálan järveä ympäröi kaksi tulivuorta mutta ne olivat sankan sumun peitossa koko ensimmäisen päivän. Rantakatu, Playa, on täynnä erilaista ravintolaa, kioskia ja hotellia. Tuk tukit ajaa sielläkin ihan ihan miten sattuu. Meidän hotelli oli vähän syrjässä, mutta ihan kiva. Ei kuumaa vettä, mutta ei myöskään torakoita. Mä menin aikaisin nukkumaan, kun muut lähtivät nauttimaan ladies nightin ilmaisesta viinatarjoilusta. Mä leikin hotellin pihalla ihanan tuuhean pikkukoiran kanssa. Heitin sille käpyä ja hän oli niin mielissään. Nukuin kaikesta huolimatta hyvin, vaikka kämppis könysi tuhannen päissään yöllä ilman kenkiä meidän huoneeseen. Voi niitä nuoria. :)

Aamuyöllä tasan kello neljä alkoi kukonlaulu. Se kukon retale huusi huutonsa kymmenen minuutin välein. Mietin kuinka välttämätöntä on saada se kukko siihen hotellin pihalle. Aamulla olisi ollut venekierros järvellä ja pikkukylissä, mutta meikäläisen venekiintiö alkaa olla täynnä ja ennen kaikkea haluan rauhaa taas hetkeksi. Mun piti olla neljältä iltapäivällä toisella puolella järveä tutustumassa paikalliseen yhteisötoimintaan ja kysyin respasta voisinko maksua vastaan olla huoneessa sinne neljään asti. Sain jäädä ihan ilmaiseksi ja nukuin vielä pikkutirsat ennen sitä surullisen kuuluisaa aamupalareissua.

Olin kuullut tällaisesta ihanasta pikkuravintolasta, jossa olisi muista ravintoloista poiketen myös kansainvälinen aamiaistarjoilu. Käveltiin sen ohi matkalla hotellille, mutta mulla ei ollut mitään käsitystä missä se on. Eihän tämä paikka voi olla niin iso etteikö se löytyisi. Käveltyäni pari tuntia inhottavassa, hautovassa helteessä, nälkäisenä ja heikkona. Väisteltyäni isoa katukoiraa, joka verisenä, kuola valuen seurausi mua, päätin luovuttaa ja lähteä takaisin hotellille nakertamaan edellisiltana ostamiani Wasa näkkäreitä. Paluumatkalla näin vielä yhden tutkimattoman kujan ja ajattelin katsoa sen vielä. Ja siellähän se oli! Pieni lila mökki, jota reunusti pieni puutarha kukkaistutuksineen. Iso terassi ja aurinkovarjoja. Näin mun kaksi kaveria siellä, jotka olivat juuri lähdössä ja kehuivat tarjoilua maasta taivaisiin. Yes! Just tätä mä tarvitsen tämän ankeuden keskelle. Banaanipannukatut ja vastapuristettu tuoremehu aurinkoisessa puutarhassa saa hetkeksi unohtamaan tämän kurjuuden.

Itsevarmoin elkein astelin keittiöön menu kädessäni ja tilasin KAKSI paahtoleipää, KAKSI banaanipannukakkua ja ison hedelmälautasen. Hymisin tyytyväisenä itselleni. Melkein onnittelin maireasti itseäni onnistuneesta suoristuksestani. Ei se espanja kyllä vaikeata ole. Menin istumaan ja odottelemaan ison aurinkovarjon alle ja hätistelin pikkukaupustelijoita pois. Pienet tyypit pyörivät portin ulkopuolella roikottaen kaikenlaista värikästä korua käsivarsillaan. Ehkä ekaluokkalaisia. Suuret ruskeat silmät ja musta tukka. Heidän pitäisi olla leikkimässä. Odotin ja odotin, mutta mitään ei kuulunut. Kirjoittelin siinä päiväkirjaa kaikessa rauhassa, kunnes yhtäkkiä neljä tarjoilijaa tuli luokseni kaikki kantaen käsissään neljää lautasta. He alkoivat kattaa pöytää. Mä siinä hieman ihmeissäni katselin ja tiedustelin paahtoleipieni perään. Kaikki tarjoilivat laskevat lautasensa. Syntyy hiljaisuus. Kaikki kääntyvät hiljaa katsomaan mua " Por que? " " Niinku mä tilasin ne paahtikset ja sit ne pannarit...?" Mun elämäni hyytävimmät sekunit, kun nämä ilmeettömät naiset tuijottaa mua. Mä kutistuin varmaan kymmenen senttiä. Yksi lähti hakemaan englanninkielentaitoista tarjoilijaa. Tarjoilija kysyy multa miksi tilasin aamiaisen 16 henkilölle? Mä yritin hyvitellen selittää niistä paahtiksista ja että mähän oon yksin tässä näin, en mä nyt herranjumala 16 annosta tilaisi. Tiukka, tukevahko maya-emäntä kopauttaa lautasen pöytään ja nappasee musta tiukan otteen ja nakkaa mut ovelle. Ovelta huutaa perään " Next time you come, YOU SPEAK ENGLISH! "

 Leuka rinnassa jatkoin matkaa takaisin hotellille. Edelleen nälkäisenä. Muistelin Hotel Wilshiren hedelmäpöytää ja leipiä. Kaikki alkoi näyttää huonolta. Olen kurjuuden keskellä katsomassa tulivuoria, joita ei näy. Koko ajan kaupataan huumeita, miehet on kuin eläimiä. Tuolla miehet eivät olleet normaaliin latinotapaan machoja, vaan kuin vajaaälyisiä. Matkalla hotellille alkoi sataa kaatamalla. Ilma on harmaa ja raskas. Hotellilla huomasin, että appelisiinimehupullo on tyhjentynyt viimeistä pisaraa myöten mun reppuun. Kaikki oli märkänä.  Rahat, vaatteet, ihan kaikki. Jopa korvatulpat. Kuivattelin vaatteitani hetken terassilla, vaikka tiesin, että eivät ne kuivu tässä ilmankosteudessa. Alkoi sataa kaatamalla ja kukko huusi.

Antigua.

Lonely Planetin suosittelema ihana Bagel Bar ( yeah yeah, söin bageleita )

LÖYTÖ! Orgaaninen ruokakauppa Antiguassa. 

Kuvissa on kaksi eri bagelia. Yksi ei riittänyt mulle ;)

Hyvä, että ennakoin ja  poistatin ne viisaudenhampaat ennen reissua.

Neljän aikaan laskeutui synkkyys ja sade jatkui. Veneen kapteeni tuli noutamaan mut hotellilta viisitoista minuuttia myöhässä sovitusta. Mä en ollut nähnyt järveä koko päivänä ja toivoin hartaasti, että ei olisi myrskyä.

Kun laskeuduimme kivisiä ja vinoja portaita alas satamaan, aloin hieman huolestuneena etsimään venettä. Aloin olla aika epävarma ilman suhteen. Kaukana isoimmista veneistä, aaltojen päällä keinui pienen pieni sininen purkki, jonka katto oli puoliksi irti. Mä käännyin kohti kapteenia ja sanoin englanniksi, että mä en tule sorry vaan. Toi sun paatti ei pysy pinnalla tuolla. Kapteeni ei kuunnellut, vaan meni tyhjentämään venettä vedestä. Mä katsoin aaltoilevaa järveä oikeasti peloissani ja kirosin miksen ottanut luottokortteja mukaan tälle retkelle, en voi ottaa hotellihuonetta mistään. En ottanut käteistäkään juuri yhtään. Kapteeni ohjasi mut istumaan veneeseen ja lähti jonnekin. Kapteeni oli pieni, kumara nuorimies, joka imeskeli kännykkäänsä. Mä katselin ympärilleni epätoivoisena, tämä matka ei voi onnistua. Olin jähmettyneenä paikallani, kun vihdoinkin veneeseen astui myös toinen matkustaja. Hän kysyi heti, että puhun varmaan englantia ja että mihin olen menossa. Helpotus. Sanoin, etten tiedä mihin olen menossa tarkalleen. Olin kuitenkin niin helpottunut, että kyytiin tulee muitakin matkustajia. Sain itseasiassa lopulta tästä toisesta matkustajasta uuden ystävän. Hän on amerikkalainen Punaisen Ristin vapaaehtoisena Guatemalassa toista vuotta. Ihan mahtavaa, kun tapaa jonkun vieraan ihmisen ihan sattumalta ja heti on havaittavissa sielujen sympatiaa. Halattiin, kun hän jäi pois ennen mua. Sen jälkeen mä olinkin taas omillani. Enkä tiedä mihin menossa.

Lasikuituvene hakkasi vasten aaltoja ja mä yritin pitää jostain kiinni. Olin huojentunut, kun näin katossa pelastusliivit. Mietin vaihtoehtojani pelastua, jos riisun hupparin ja laitan kahdet pelastusliivit. Kesken ajelun luonnollisesti, tietenkin, bensa pääsi loppumaan. Mahtavaa. Ihan sama, tämä päivä ei tästä nyt enää huonommaksi mene. Onneksi oli varatankki, ja 40 minuutin ajelun jälkeen vene töksähti San Juanin kylän laituriin. Kapteeni otti kännykän suustaan ja viittoi mut ulos veneestä.

Olin saapunut pieneen 3000 asukkaan mayakylään, jossa illan aikana oli tarkoitus tutustua asukkaisiin ja heidän elämäntapaansa ja viettää yö paikallisessa perheessä. Surkean päivän jälkeen, huppari märkänä ja appelsiinintuoksuisena tapasin Juanin, jonka perheen kotona mä vietin illan ja yön.

Kha-ching!

Voi kukkoa.

My newest obsession.

Tässä tällainen pikainen tilannekatsaus. Olen kuulolla mahdollisimman pian siitä, miten mulla meni perheillallisella guatemalalaisessa perheessä.


Kivaa tiistaita kaikille :)


xo Mari